Kosken niskalla oli rykelmä veneitä juuri lähdössä alas. Tervo taas hyppäsi siihen, joka rannasta ensimäisenä ulostui, antoi laskumiehelle kättä ja jäi hänen lähelleen vettä äyskäröimään.
Harry jäi kahden vaiheelle, mennäkö veneeseen vai ei. Mutta Tervo makein sanoin vietteli mukaan. Lupasi Harrylle nyt näyttävänsä kosken salatun lumouksen. Ja Harry meni.
Mutta sydän hänellä takoi korviin, kun vene puski ensimäisten kuohujen sisään, ja huuto huulilta pääsi, kun kylmää vettä aika viskaus kasvoille lensi.
Mutta Tervo nauroi ja lauloi, kehui tämän olevan sitä huimaavinta karusellia, mitä inehmolle tarjona on.
Rannat juoksivat vilisten, vesi kuohuili korvien tasalla ja pitkin selkärankaa viilsi huikea, ytimiä leikkaava pelko.
Mutta pelko muuttui pian sulaksi nautinnoksi.
Valoisassa kevätyössä teki tämä mäenlasku vesien kuohumäessä Harryyn hyvin syvän vaikutuksen.
Kaikki muu nukkui ja oli vaiti, paitsi koski ja he koskimiehet. Sentähden retki tuntui kahta hauskemmalta. Se oli kuin varpaisilla kulkua luvattomien vapisuttavien nautintojen huumeessa.
Se koskenlasku sinä valoisana kevätyönä.
Kosken alla heidät poislaskettiin. Käsi-kädessä hyvästeli Harrykin tervamiehet ja kiitokseksi kumarteli. Mutta Tervo lupasi miehille kesäksi tulevansa taas ylimaahan. Ja kun he jäivät kahden rannalle ja veneet jo olivat poistuneet, hyppeli Tervo iloisena ja sitten äkkiä tempasi Harryn puoleensa ja puhui: