— Ai! Ai! Dala-la-dala-la-laa! ääntelee perhonen.
Harry nipistää perhosta. Tämä nousee varpailleen siinä samassa. Ja alkaa kieriä valssiaskelilla ympäri huonetta laulaen ja helmojaan viskoen.
Toinen tiskin takana kohottelee jalkaansa ja lyö tahtia.
Kohtaus sieppaa Harrynkin mukaansa. Hän alkaa myös yksin kieriä valssiaskelilla pitkin huonetta. Mutta sitten tempaa kiinni perhosen. Ja nyt he yhdessä pyörivät … pyörivät.
Samassa alkaa piano viereisessä huoneessa helkytellä valssia ja tanssivia pareja on pian joka loukko täynnä.
Näin se ilo yht'äkkiä nostettiin ylös.
Mutta Harry muisti asiansa, heitti perhosen ja meni etsimään pappaa.
Perhonen pahastui. Mutta löysi kohta lohduttajan kipeäjalkaisessa merikoulunjohtaja Abrahamsonissa, joka sekin jo oli täällä.
Muutamassa sanomattoman upeasti sisustetussa sisähuoneessa, missä erityisesti pistävät silmään alastomat naisvartalot niinhyvin tauluista seinillä kuin parista suuresta kuvaveistoksesta, tapaa Harry papan, Fleegen, Elersin, Heidemanin ja huvilan omistajan, maisteri Littovin.
Paksujen kalliiden ikkunaverhojen tähden on huoneessa puolihämärä. Ja se lisää väsymystä herrain kasvoilla. Näkee että lienteää syynalaisuutta on heidän kasvoissaan eikä keskustelu mieli luistaa.