— Enkö menisi, kun pappa sen kunnian minulle osottaa?
Mamma ei puhunut mitään. Mutta käänsi lehden Fredrika Bremer-romaanissaan vissillä hermostumisella ja viskasi toisen jalan toisen päälle.
Salaa pusersi hän oikealla kädellään sydänalaansa kirjan takana.
— Mutta arvaatko, missä minä parhaallaan liikun? kysyy hän sitten.
— Kai siinä romaanissa.
— Tätä luen silmilläni. Mutta ajatukset … oi ajatukset … ne kiertävät vanhassa kodissa … siellä Trotorpissa. Sinun palattuasi ja sieltä tuoreet kosketukset tuotuasi en saa sieluani siitä irti. Sinä näit sen heinäkuun iltavalaistuksessa. Eikö ollut kaunis? Eikö?
— Kaunis … kaunis … senhän sinulle hartaalla ihailulla vakuutin.
— Vennernin syvänsininen pinta ja verkkaan laulava satakieli pyökkipuistossa. Pienen joen rannalla se vanha rakas koti, jonka taitekatto näkyi läpi puiston kauas … kauas … nyt aina tänne Suomeen asti, jossa minä … niin no…
— Kärsin…
— Arvasitpas! Vaikka pappa jäisikin tänne, mutta päästäisi meidät molemmat sinne Trotorpiin. Sillä Ruotsille sinäkin kuulut, rakas lapsi. Minä synnytin sinut Ruotsille enkä tälle ikävälle Suomelle.