Hovilainen röyhteli unissaan. Pietu säikähti, kokosi itsensä ja aikoi alkaa.
— Mutta sehän nukkuu vielä… on se uni makeata ja syvää tuollaisella vatsalla… ollapa tällainen hoikka ja laiha kuin minulla, niin ei se liioin röyhtäytäkään… Pietarista ovat kai nämä korkkimatotkin… miten paljon maksanevat… minä eläisin kyllä sillä pari vuotta… oh hoh!
Pietu rykäisi. Mutta Juhmakka syvemmin kuorsasi.
— On tässä kompeita… ja kun on paksut kultaperät tuossa vatsan päällä… lempo kun sillä on komeutta… aja minulta toinenkin käsi, kyllä jaksat maksaa.
Syntyi sellainen heleä-ääninen kalkutus ja soitto. Sitten käki kukkui.
Ja Pietu lensi häpeästä punaiseksi.
Mutta se oli vain kello, joka löi.
— Pietarista se on tuokin kometiia. Maksaa sekin. Ja mitä se kellolla tekee, kun kuitenkin yöt päivät makaa niinkuin minäkin. En ole minä ensinkään kellon tarpeessa. Herään kun ei ole unta ja makailen siksi, kunnes sitä tulee. Niinhän se tuota tämäkin tekee. Mutta silti kellossa käki kukkuu ja panee sen kaiken maailman pimpelit pampelit… no on niillä rikkailla rojua… Kun uskaltaisi nykäistä. Siellä ulkona pian hämärtää.
Nyt kuului porstuasta kovaa ääntä ja raskaita askeleita. Suuri lihava hovin emäntä, jolla on rinnat kuin laajat vehnäispullat ja vatsa kuin ruoka-aitta, pyörähti kamariin ja ärjäisi Pietulle:
— No nyt on maailman kumma, kun sinunkinlaiset kamariloihin tunkevat.
Paikalla ulos!
— Ka kun rengit tänne käskivät.