TYÖMIEHIÄ
Kertomus nykyajan oloista
Kirj.
K. A. JÄRVI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1891.
I.
Pura oli syntynyt etelämmässä osaa Suomea ja joutunut jo vallan nuorena "nokipojaksi" muutamaan Helsingin konepajaan. Isätön lapsi hän oli ja äitinsäkin jo nuorena menettänyt. Ihmisten puheista tiesi hän isästään sen verran, että se oli ollut joku herra. Konepajassa oli hän taidossaan varttunut, tullut viilariksi ja ansaitsi jo parinkymmenen vuotisena neljäkin markkaa päivältä.
Juoppous on tehtaantyömiesten suurin pahe, mutta hän jo nuorena tunsi vaistomaista inhoa viinaan, ja kun hän tuli vanhemmaksi ja oppi lukemaan sanomalehtiä, sukeutui hänen vaistonsa täydeksi tunnoksi viinan turmiollisuudesta.
Ei raittiusaatekaan ollut isosti pukeutunut käytäntöön tehtaantyömiesten kesken, vaikka moni kyllä pennitönnä kohmeloissaan kiroili viimeistä juontireissuaan, vaan pilkkana pidettiin se mies, mikä ei viikon takaa — ja keskelläkin, jos oli mistä ryypätä — ryypännyt, ryypännyt viikon ansioitaan.
Monesti kuohuili kiivaimmin veri Puran nuorissa suonissa, kun kumppanit ilkkuilivat hänelle ja pilkkasivat häntä maitosuuksi jos muuksikin, mutta hän koetti hillitä itseään. Vaan kerran tuli kiivas ottelu. Konepajaan oli muuan nokipoika noutanut viinaa "vanhoille" miehille, ja itse työnjohtaja, joka oli tehtaanomistajan serkku, oli ensimmäisenä osamiehenä. Kun miehet olivat aikansa lippineet viinaa, vieläpä maistauttaneet pojillakin, mieli paha sisu yltymään ja ryhdyttiinpä joukolla pilkkaamaan Puraa. Varsinkin työnjohtaja oli kiihkossaan Puraa pilkkaamaan. Mutta kun hän äännetönnä kuunteli hänen sammaltelevan kielensä kiistaa, suututti se juopunutta ja hän lopuksi viskasi viime tilkat astiasta Puran silmille. Puran kasvot vavahtivat, huulet painuivat lujasti yhteen, synkkä välke tuli silmiin ja tuossa paikassa oli hän työnjohtajan kimpussa. Hän löi, löi, jotta huone vastaili, ja lyhyt, kynttyräinen työnjohtaja lenteli kuin kinnas Puran käsissä.