— Kyllä tämäkin on huone, mietti Pura.
Hän vaikka olikin työmies, oli siltä tottunut siistiin, lämpimään asuntoon, yksinäinen mies kun oli.
— Niin, te ette menekään työhön, kysyi Pura.
— Mitenkäpä menee, kun ei sitä ole. Pitänee tuota taas lähteä tänä päivänä hakemaan. Hampaat tässä saa panna naulaan, jos ei työtä saa. Samalla hän silmäsi pöydällä oleviin tähteisiin; niitä ei ollut paljon jäljellä.
— Kyllä se on taas tämä talvisyän huonoa. Ei kuukauden ajalla ole ollut leipänaulaa säästössä. Mutta, Jumalan kiitos, ei ole oltu kuitenkaan suuressa puutteessakaan. Ukko kun on näperrellyt puukaluja ja aina väliin ollut jonkun päivän työssäkin, niin on sitä aina ollut, sanoi vaimo.
Hän piti kepin nokassa kahvipannua yläällä, se kun pyrki kuohumaan ja ajamaan maahan ainoankin höystövoimansa. Taas sitte laski alemmas tulta kohti, mutta kun kahvi rupesi ulos pursuamaan, niin nosti hän sen ylemmäs. Tuota tekoa tehtyään muutaman minuutin, selvitti hän pannun nokan, ja nyt oli kahvi valmis.
— Tuon kahvitilkan kun saa särpimekseen, niin on se silloin jotain, sanoi mies.
— Vaikka suurta suutahan ne herrat ja rouvat kuuluvat pitävän, kun köyhät kahvia juovat, lisäsi vaimo.
— Mitä noista, vastasi Pura välinpitämättömästi.
— Kyllä ne itse sitä särpävät, eikä vielä huonommista astioista kuin hopeakannuista. Minäkin kun nuorempana palvelin tuolla pormestarilla, niin aivan ehta hopeakannulla vietiin kahvi joka aamu sisään ja vielä leivän kanssa, tuumi vaimo.