— Ja niin kauvan he ovat juomareita, kuin heille viinaa annetaan, vastasi Pura vähän pistävästi.
— Työnjohtaja kävi valittamassa, ett'ei ole muuta selvää miestä kuin te koko verstaassa. Jos nyt olisi kiirettä työtä, niin miten kävisi? Kauniisti menisivät tilaukset ohitse, — Pura ivallisesti hymähti; patruuni katsoi häneen totisesti ja pitkitti suuttuneemmalla äänellä — ja minulle tulisi suuri vahinko. Te puhuitte minulle toissa päivänä raittiusseuran perustamisesta, — Puran katse kiintyi vakaasti patruunin kasvoihin, ja hänen silmänsä suurenivat — minä jo silloin sitä puolustin, — odottavan kysyväinen oli Puran katse — mutta nyt puolustan kahta vertaa enemmän. Tänä iltana siis puhukaa heille, kyllä he siihen kohmelostaan selvenevät. Ne, jotka ovat vielä juomingissa, panen minä pois, sillä minä en voi luottaa sellaisiin juoppolalleihin, lisäsi patruuni mahtipontisesti.
— Ei, herra patruuni! Kerran kun ruvetaan pelastamaan, niin pelastetaan niin paljon kuin voidaan. Sitäpaitsi ei patruuni ole oikeutettukaan heitä pois panemaan.
— Minäkö en ole oikeutettu? Mitä? Kun minä panen pois, niin minä panen.
— Mutta miksi heille annettiin toissa iltana viinaa?
Pura tuota sanoessaan loi silmänsä viistoon ja raappi jalallaan mattoa ikäänkuin tehdäkseen lienteämmäksi sanojensa vaikutusta.
— No, tarvitsiko heidän mennä viikkokausiksi juominkiin, kun yhden ryypyn saivat?
Patruuni sanoi tuon kovalla ja hiukan värähtävällä äänellä.
— Patruuni ei tunne työmiehiä. Ei ne osaa sivistyneesti juoda.
— Mutta tämä asia nyt on kerran tapahtunut, eikä sille mitään taida.