Ulkona henki kylmä iltatuuli, ulkona oli syksyinen pimeys kamala; mustat pilvet lensivät taivaalla, ja lennossaan pudottivat ne lunta maahan. Johannes oli kuullut Ainan sanat; ne selittivät hänelle, mitä hänen sydämessään hämärää oli ollut; hän tunsi, että hän rakasti Ainaa, hän tunsi, ettei Aina saattanut häntä rakastaa. Houkutella Ainaa luopumaan Maunusta ei tullut Johanneksen mieleen. Hän tunsi, että hänen elämänsä aurinko oli ikuisiin pilviin kätkeynyt. Hän istui muutaman silmänräpäyksen kukistettuna; sitten hän nousi, tarttui sanaa sanomatta Ainan käteen, puristi sitä, kuiskasi jäähyvästit, ja tietämättä miten oli hän äkkiä kartanolla. Hän oli uneksinut lapsuutensa ja nuoruutensa päivät, ja nyt, kun hän alkoi herätä, heräsi hän kovaan totuuteen; hänen elämänsä kuvittelemiset olivat kadonneet.
Kummalta näkyi Ainalle Johanneksen käytös; mutta ei hän ensinkään sitä ymmärtänyt, se ei siis tuottanut hänelle surua. Hän niisti kynttilän, ja kudelmaa, jota hän kutomatta oli pitänyt helmassaan, rupesi hän kutomaan.
Jo oli kynttilänsydän uudestaan karrelle palanut, kun ovi avattiin ja rovasti kysyi ovelta: »onko Johannes täällä?» Mutta kun Aina sanoi Johanneksen vasta lähteneen ulos, vetäysi rovasti takaisin, ja Aina oli taasen yksin. Ilta kului Maunua muistellessa.
Sillä aikaa jäähdytti Johannes palavaa vertansa ulkona. Mitä hän tuossa ajatteli, sitä ei hän itsekään tiennyt; kuinka kauan hän jo oli ulkona ollut, siitä hän ei lukua pitänyt; että satava lumi oli hänet valkoiseksi tehnyt, siitä hän ei huolinut; että kylmä tuuli puhalsi hienojen vaatteiden läpi, sitä hän ei tuntenut. Hän istui päätään käsiinsä nojaten portaalla.
Mutta pirtissä puhuivat palkolliset: »Mikähän nyt Kirkko-Tummulle on tullut, koska hän rovastia tykönsä kutsuttaa? Ja miksikähän se maisteria on käskenyt?»
Mies kirkonkylältä oli käynyt tuvassa ja kysynyt, saisiko rovastia näin myöhään puhutella. Kirkko-Tummu — tuo eukko, jonka luona Johannes ja Aina aamulla olivat istuneet — oli äkkiä tullut sairaaksi. Sillä aikaa, kun palkolliset tätä pirtissä puhelivat, kävi mies rovastin luona, ja rovasti oli kohta valmis; mutta Johannesta ei näkynyt missään. — — —
Kylmä tuuli henki entistä kiivaammasti. Jo värisivät Johanneksen heikot jäsenet, jo tunsi hän kylmän häneen ottaneen. Hän tunsi, vaikkei hän sitä ajatellut, että tauti oli häneen tulossa. Hiljoilleen nousi hän, pudisti lumen päältään, ja kontistuneena kääntyi hän huoneeseen päin.
»Hurja poika, missä olet ollut?» sanoi rovasti Johanneksen tultua sisälle. »Pue vaatteet yllesi, koska Kirkko-Tummu välttämättömästi tahtoo sinuakin puhutella».
Johannes silmäili pitkään rovastia. Hän ei tiennyt, mistä asiasta kysymys oli; mutta sanaa sanomatta tarttui hän turkkeihinsa, painoi lakin syvälle päähänsä, ja nyt oli hänkin valmis.