Vihdoin kuului askeleita pihalta; viimein aukeni ovi, ja rovasti ja Johannes astuivat sisään. Tummu näki rovastin, ja hänen tuskansa enenivät.
Matti oli rovastille tiellä puhunut kaikki. Rovasti kuunteli Matin puhetta, mutta Johannes ei kuullut, ei tuntenut mitään, taikka jos hän jotakin tunsi, niin tunsi hän itsensä onnettomaksi. Hän ei tiennyt, mihin hänen matkansa oli — hän tiesi, että hänen elämänsä unelma oli varsinaiseksi elämäksi muuttunut.
»No, miten on laitanne?» kysyi rovasti, kun oli tullut Tummun vuoteen viereen. »Olette sairas ja olette kutsuttanut minut tykönne».
Sairas makasi kauan kolkosti silmäillen rovastia; sitten sanoi hän hiljaisella äänellä: »Minä, herra rovasti, minä olen kirottu!»
Evankeliumin lupauksilla koetti rovasti näyttää, että Tummullakin oli vapahtaja, vaikka hän oli syntinen; sairaan sydän heltyi rovastin puhuessa; rovastin sanat pehmittivät hänen luontonsa, ja vavisten kysyi hän, saisiko hän rovastille kertoa ne julmat rikokset, jotka hän sanoi tehneensä. »Minä tahdon viattoman pelastaa; hänen verensä ei saa minua syyttää, vaikka minä syvästi tunnen, että Jumala on minut hyljännyt» — niin sanoi sairas surullisella äänellä. Hän kertoi sitten nuoruutensa päivistä, miten se aika oli häneltä synteihin kulunut: hän puhui, miten hän pahalla tiellään yhä etemmäksi oli ennättänyt; hän mainitsi tuttavansa, kehoittajansa pahaan.
Rovasti kuunteli hämmästyneenä hyväksi ihmiseksi luullun eukon kertomusta; Matti siunasi itsekseen, mutta Johannes oli ajatuksissaan Ainan luona.
Kauan oli Tummu puhunut, ilmoittanut monet salaisuudet ja monet rikokset. Vihdoin hiljentyi hänen äänensä, hänen kielensä kävi sitä kankeammasti, mitä terävämmin hän tahtoi puhua — ja paljon olisi hänellä vielä ollut sanomista! »Kuolema tulee!» olivat hänen viimeiset sanansa. — »Saarelan Heikki on viaton — — on viaton! — Nimismies, — — Lassi Juusola, — — Matti — Ala-talo, navettani — — alla — kuopassa — väärää rahaa. — — Jumala! Jumala!» — ja Kirkko-Tummun sanat eivät enää sanoja olleet. Kuolema teki työtänsä, mutta silmänräpäyksen viivähti enkeli viikatteineen, ja Tummu nousi vielä kerta — viimeisen kerran istualleen: »Heikki Saarela on viaton!» Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, ja Kirkko-Tummu oli kirkkomaan oma.
Kun Tummu lakkasi puhumasta, vallitsi pitkällinen hiljaisuus mökissä. Matti rukoili itsekseen takalla istuen, rovasti oli syviin ajatuksiin vaipunut, mutta Johannes oli langennut polvilleen pöytää vastaan. Hän ei rukoillut, hän kiitti Jumalaa. Hän oli kuullut, hän oli ymmärtänyt Kirkko-Tummun viimeiset sanat paremmin kuin kukaan muu. Hän kiitti Jumalaa, joka viattomuutta puolusti; hän kiitti Jumalaa, sillä nyt saa hän sanoa Ainalle: »Sinun isäsi on pelastettu, sinä saat hänet takaisin».
Nuorukainen! Ota Johannes esikuvaksesi! Hänen elämänsä oli Aina; mutta Aina oli toisen! Johannes ei ajatellutkaan, että Aina saattaisi rikkoa merimiehelle antamansa lupauksen, vaikka olikin tietämätöntä, elikö hän vai ei. Moni nuorukainen olisi vihaksi muuttanut rakkautensa; harva, ylen harva olisi, niinkuin Johannes, juurtunut rakkaudessaan yhä lujemmaksi. Joka itse on ylevä, hän ei saata muuta kuin rakastaa ja kunnioittaa ylevyyttä, minkä toisessa näkee. Tieto, että Aina oli toisen, kukisti hetkeksi Johanneksen, olisi kokonaan kukistanut hänet, mutta hänen uupuvaiset voimansa, hänen entinen olentonsa heräsi, kun hän kuuli kuolevaisen tunnustuksen. Niistä julmista rikoksista, jotka Tummu ensin tunnusti, ei Johannes sanaakaan kuullut; katkonaisia sanoja, jotka yhtä hyvin saattivat olla hourauksen juttuja, niitä kuuli hän, ja ne herättivät hänet elämään.
»Tummu on kuollut!» huokasi rovasti. »Hän kuoli katuen pahoja töitänsä; Jumala olkoon hänelle armollinen!» Rovasti kääntyi juuri kuin olisi hän tahtonut puhua tätä Kuudennuksen muorille; mutta muori ei enää ollut huoneessa. Kun muori näki rovastin, muisti hän lapsensa; uteliaisuuskaan ei pakoittanut häntä viipymään. Kun Tummu tunnusti rikoksiansa, vetäytyi muori sanaa sanomatta ulos.