Niin elivät ihmiset monta tuhatta ajastaikaa. Mutta ajan menosta he eivät mitään tienneet; vuosisata taivaassa on silmänräpäys.
Kerran kulkivat he riemuiten ympäri yrttitarhassa; he kulkivat kukkain keskellä, ja kukkain tuoksu oli niin suloinen. He kulkivat käytäviä, joiden sivuilla hyasintit ja narsissat kukkivat; he kulkivat hypäten ja veisaten Luojan kiitosta.
Mutta erään pylväskäytävän päässä kasvoi pieni taimi. Kyyhkynen lenteli sen ympärillä, kyyhkynen viserteli varotuksen sanoja.
Semmoisia eivät olleet ihmiset ennen koskaan kuulleet. He seisahtuivat, he kuuntelivat: mutta surullisesti lauloi kyyhkynen: »Täällä ette onneanne löydä».
Kyyhkynen oli ihmisten hengetär, joka heidän näkemättään seurasi heitä. Se oli tullut Jumalan taivaasta, kun ihmiset luotiin: se oli ihmisten omatunto.
Ihmiset seisoivat katsellen tainta. Se oli niin kaunis, niin ihana, niin suloinen; ja ihmiset kummastelivat tainta.
»Se on paratiisimme kauniin kasvi», sanoivat he.
Mutta taimi kasvoi pensaaksi, pensas muuttui puuksi, puu rupesi kukkimaan, ja kukat kypsyivät hedelmiksi.
Kerran seisoivat ihmiset puun vieressä; he kummastelivat sen ihanuutta, ja he sanoivat toisilleen: »semmoisella puulla mahtanee olla ihanat hedelmät!»
Juuri kun he näin puhuivat, aukeni taivas, ja Jumalan ääni kuului: »joka siitä puusta syö, on kuoleman oma», ja Jumala kutsui puun tiedon puuksi, joka hyvää ja pahaa ilmoittaa.