Vasta pappilassa havaitsi iloinen Aina, kuinka Maunu oli muuttunut. Nuorukaisena lähti hän merelle; nyt, kun hän palasi, oli hän täysi mies. Mutta miehen kirkkaissa silmissä — ja sydämen sanotaan silmistä kuvastuvan — näki Aina saman rehellisyyden ja uskollisuuden kuin nuorukaisen, jolle hän vuosi taapäin antoi lupauksensa. Maunu kertoi nyt vuorostaan, mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka onnellinen hänen matkansa oli ollut, että rikkaana nyt tuli takaisin hän, joka köyhänä lähti. Kirjeen sanoi hän viime syksynä kirjoittaneensa, kun hyvät edut houkuttelivat häntä talvimatkalle etelään päin, ja kirjeessä maininneensa, että hän vasta kentiesi kahden vuoden kuluttua oli kotiinsa odotettava. Mihin tuo kirje oli joutunut, sitä ei kukaan tiennyt. Suojoelle ei semmoista koskaan tullut. Mutta rakkaus ja kaipaus olivat Maunun pakoittaneet takaisin kääntymään. »Kyllä merellä on hyvä», lopetti Maunu kertomuksensa, jota vasta lupasi jatkaa, »mutta maalla kuitenkin parempi». Ja nyt hän lujasti lupasi jättää merimies-ammattinsa.
Maunun ja Ainan näin puhellessa — rovasti oli jättänyt heidät kahden, sillä hänen oli saarnattava tänä päivänä — soivat kirkonkellot ensi kertaa. Kajahdus kuului niin kummalliselta Maunun korvissa; kellojen äänet olivat Maunulle tutut, mutta pitkä aika oli kulunut sittenkuin hän ne viimeksi oli kuullut.
Kirkolle kulkivat kihlatut Jumalalle kiitosta veisaamaan, ja ihmiset, jotka pian siellä tunsivat Maunun, tulivat häntä tervehtimään. Mutta jos Junttilan Jussia kummastutti Maunun kotiin tulo, oli siellä toinenkin, jota tämä tapaus vielä enemmän ihmetytti. Saarelan Heikillä, joka jo talvella oli päässyt linnasta, oli tapana Ainan kanssa joka pyhäaamu kulkea Johanneksen haudalla. Ainan lähtiessä tänä aamuna oli hän jäänyt kotiin. Mutta kun hän Raamattuaan luki, muisti hän, että viime vuotena juuri tänä päivänä oli Johannes saarnannut, ja tätä muistaessaan päätti hänkin lähteä kirkkoon. Kun hän lähestyi kirkkoa, näki hän tiellä Ainan ja Maunun. Kiireemmästi kuin koskaan ennen juoksi Heikki Maunua vastaan, ja liikuttavaa oli nähdä, miten vanhus tervehti nuorukaista. Monta sanaa ei vaihetettu heidän välillään, sillä entistä vielä harvasanaisemmaksi oli Heikki muuttunut. Hän kysyi vaan, mitä Aina oli unohtanut, milloin Maunu oli tullut, ja nyt kertoi Maunu, miten hän aamulla pappilaan mennessään oli portaalla nähnyt rovastin, ja miten tämä, joka tiesi Ainan käymisistä kirkkomaalla, oli häntä sinne saattanut. Sitten sanoi Heikki: »Nyt et mahtane enää Saarelasta lähteä?» Ja vakavasti silmäillen Ainaa vastasi Maunu: »En muualle kuin tänne». Ja hän viittasi sormellaan haudoille.
Kääsit tulivat onnellisia tuossa vastaan; mutta se, joka kääsissä istui, kiristi vihasta hampaitaan, kun hän näki Maunun ja Ainan. Se näkö oli pilvi rakastavaisten kirkkaalla taivaalla, vaikka tuo hampaitaan kiristävä ei ollut kukaan muu kuin nimismies.
Monet päivät, monet vuodet ovat kuluneet siitä, kun nämä seikat tapahtuivat Suojoella. Heikki on joku vuosi taapäin kuollut, ja Maunu ja Aina ovat nyt Saarelan haltiat. Mutta vielä kevään ja kesän pyhäaamuina on Ainalla, joka nyt on vanha, mutta vieläkin kaunis, tapana Maunun ja tyttärensä kanssa siinä haudalla siunata Johanneksen nimeä ja kastella kukkia, jotka siinä kasvavat. Ja ihmiset, jotka hänen tuossa näkevät, sanovat toisilleen: »Se on merimiehen morsian».
SADAN LEUKALUUT.
Ken joskus on kulkenut Porista Tampereelle tietä pitkin Kokemäen joen rantaa ja matkustanut Vammaskosken ylitse, on epäilemättä ihastuen huomannut muutoksen maakunnan luonnossa. Pohjanmaan tapainen lakeus on loppunut. Vuorotellen hymyilee kulkiaa vastaan nyt korkeita kukkuloita ja syviä laaksoja. Kaunis Kulovesi on kulkian oikealla kädellä. Joen rantaa hän ei enää kulje. Järvelle, mistä joki alkaa, on hän ehtinyt.
Läpi Karkun pitäjän käy tie Kuloveden rantaa myöten. Järvi saarinensa on, semmenkin jos ilma on tyyni ja kaunis, erinomaisen ihana, ja vaikkapa sen kauneus ei suuruudessa voisikaan vertoja vetää Saimaan avaroille ulapoille eikä Päijänteen soreille suvannoille, niin, ken somuutta pienemmässä rakastaa, hänen silmäänsä varmaankin vaikuttaa se näkyala, joka häntä ympäröi. Mutta Suomessa ei tällaisista näkyaloista ole puutetta; ei siis ole aikomuksenikaan kerskata tämän enempää vasta mainitun ihanuudesta. Sanottakoon vaan, että oli aika, jona tämäkin ihana paikkakunta oli vihollisten verisessä vallassa. Silloinkin hymyili loisteessaan välkkyvä laine; mutta silloin eivät hymyilleet rannalla asujat.
Vastapäätä sitä rantaa, jota myöten tie käy Karkun kirkolta Pirkkalaan, on Suoniemen kappelissa, pian Maurin talon kohdalla Kuloveden toisella puolen, jyrkän rannan kohoamassa eriskummallinen kivi, jota vielä tänä päivänä kutsutaan »Pirunpesäksi». Tällä rannalla istui eräänä kauniina pyhäpäivänä kaksi nuorta onkien. He olivat aamulla jäänet pois Kuljun suuresta kirkkoveneestä, kun tämä lähti Karkun kirkolle. He olivat kotvasen aikaa rannalla seisoneet, kun huomasivat jääneensä; sitten olivat he astuneet vähäisempään veneeseen ja soudelleet ilman aikojaan ihanana kesäpäivänä. Vihdoin olivat he ehtineet Pirunpesälle ja siellä astuneet maalle.
Keitä ovat nämä nuoret?