»Hän oli hyvä ja hellä, niin hyvä, niin hellä, ettei liene maailmassa hänen vertaistaan. Hän ohjasi hyvien avujen tielle lapsensa askeleet, ja kun hän viimeisen kerran puristi tätä kättä, lupasi hän ijankaikkisuudestakin ohjata minua, puollustaa minua, auttaa minua. Hän on nyt kohta kymmenen vuotta maan suojassa maannut, mutta lupauksensa on hän pitänyt. Hän on suojellut minua vaaroissa, ja hänen äänensä soi minun rinnassani aina kuolemaani saakka».

Hanna huokasi; hän oli liikutettu, hän muisti omaa äitiään. »Semmoinen äiti oli minullakin», sanoi hän hiljaa.

Antti loi suuret, kirkkaat silmänsä Hannaan, Hanna silmänsä Anttiin. Silmäykset tapasivat toinen toisensa, ja he tunsivat, ett'eivät enää olleet toisilleen vieraat, että he olivat ystävät.

Mutta he eivät saaneet enää kahden puhua, sillä väki tuli nyt kirkosta, ja Liisa rupesi puolista laittamaan. Mutta muuta eivät tarvinneetkaan puhua. Kun he sitten puolisella tapasivat toisiaan, silmäili Antti Hannaa, Hanna Anttia, eivätkä ne enää vieraiden silmäyksiä olleet.

* * * * *

Ja semmoinen kumma oli nähtävänä tämän päivän jälkeen, ettei Antti enää ollut alakuloinen ja että Hannakin oli iloisempi. Syytä tuohon muutokseen eivät he itse tietäneet. — Niin! Eivätpä itse havainneetkaan mitään muutosta itsessään. Havaitsivatko he sitä toisissaan, saadaan nähdä.

V.

Maisteri Lager ystävälleen.

Kunnon Veljeni!

— — — Luennot lienevät siellä jo täydessä vauhdissa. Minä olen kohta valmis lähtemään täältä, mutta tahdon sitä ennen kirjoittaa sinulle muutaman rivin. Hanki, veli kulta, minulle joku huone, joku vähäinen kamari kaupungin halvimmassa osassa. Minun kukkaroni ei myönnä elää niinkuin ennen. Elä naura! Minusta on tullut toinen mies, kokonaan toinen. Minä kadun entistä turhaa elämääni, ja samalla kiitän minä siitä, sillä muuten ei olisi se onni tullut osalleni, joka nyt tullut on. Minä rakastan Hannaa, minä tiedän nyt, mitä rakkaus on. Oi veljeni! Näkisit tuon talonpoikaistytön! Minä vannon, ettei toista semmoista löydy maailmassa. Hänen isänsä on, niinkuin viime kirjeessäni muistelen sanoneeni, ymmärtäväinen mies, mutta ylpeyden siteissä niin lujasti kiinni, että hän usein mielipuolelta näyttää. Minä olen hänelle puhunut ylhäisistä sukulaisistani, mahtavista ystävistäni, ja hän, ukko parka, on tuosta yhä enemmän yltynyt. — Miksi en saata hänelle puhua totuutta? Oi, silloin olisi onneni hukassa, Hanna olisi toisen! — Kipeästi minua koskee valheella voittaa tämmöinen nainen; mutta kun parannusta olen vannonut tehdä, elää kokonaan hänen tähtensä, onko rikokseni niin suuri? Yksi asia minua vielä epäilyttää. Rakastaako Hanna minua? Hän ei puhu minulle mitään. Minä olen kahdesti hänelle ilmoittanut rakkauteni; hän vaan vastasi: »Jos isäni niin tahtoo, niin täytynee minun teitä rakastaa». Minä en ymmärrä, mitä hän tuolla tarkoittaa. Eilen saarnasin minä ja pyysin Hannaa tulemaan kirkkoon; hän lupasi, mutta ei tullutkaan. Olin asettanut saarnani niin, että sen olisi pitänyt vaikuttaa häneen. Olin pahalla tuulella, kun hän ei tullut, mutta minä voitin kumminkin saarnallani paljon. Palatessamme kirkolta sanoi Ollila: »Te aiotte lähteä Helsinkiin ja aiotte jouluksi palata tänne pappina. Mitä sanoisitte, jos kuulutettaisiin te ja Hanna tulevana pyhänä ensi kerta?» Ymmärtänet, että tuo kysymys kummastutti minua; sillä milloin on isä tämmöiselle, kuin minä olen, kaupannut semmoista naista kuin Hanna on! Mutta ymmärtänet samalla, että minä ihastuen tuohon suostuin. Olen kauan miettinyt, mikä lienee ollut syynä tuohon; luulen nyt ymmärtäväni, että ylpeydessä tämänkin juuri löytyy. Joku on kuiskannut Ollilan korvaan, että provasti tahtoo minua vävykseen, ja muuta ei Ollila tarvinnut. Kuka tuon tarun on alkuun pannut, sitä en minä tiedä, enkä huolikaan tietää; mutta sen tiedän, että hyvän työn hän on tuolla valheellaan tehnyt. Tulevana pyhänä kuulutetaan siis ensi kerta, ja tulevana maanantaina lähden täältä. No, mutta tahtonet tietää, mitä Hanna sanoi? Kun kirkosta eilen tulimme, oli hän iloinen ja kysyi minulta, miten saarnani onnistui ja yhtä ja toista muuta. Antti, tuo palkollinen, jonka minä houkuttelin Paavilasta tänne, istui huoneessa, ja hänen läsnäolonsa esti minua puhumasta Hannalle mitä lautamiehen kanssa olimme miettineet. Vihdoin meni Antti, ja silloin puhuin Hannalle kuulutuksesta. Hanna vaaleni. »Te ette siis rakasta minua?» sanoin minä, ja Hanna vastasi niinkuin aina ennenkin: »Jos isäni tahtoo». — »No!» lausuin minä, »isäsi tahtoo! Jos sinä tahdot, niin laske kätesi käteeni». Hanna mietti ison aikaa. Hän meni ensin punaiseksi niinkuin ruusu, mutta äkkiä vaaleni hän lumivaaleaksi, ja — hänen kätensä oli minun kädessäni. — Sano, ymmärrätkö sinä tällaista käytöstä? Jos olisin sama mies kuin ennen, tekisin kaikki ymmärtääkseni mitä Hannassa liikkuu; mutta nyt en huoli ajatella mitään siihen kuuluvaa, sillä minä tiedän varmaan, että onni minua seuraa. Sinä muistat nuoren parooni Edlerin, jota me kerran Helsingissä kelpolailla petkutimme. Näe nyt veljeni, kuinka suuri onneni on! Tuo Edler asuu täällä, tässä pitäjässä on hänen isänsä kartano. Hän olisi saattanut ilmoittaa, kuka minä olen; mutta hän on sitten kevään sairastanut, eikä ole kukaan saanut käydä Riemulassa Edlerin luona koko tänä aikana, yhtä vähän kuin on ketään Riemulasta käynyt kylässä. Nuori Edler on kuoleman oma. Se on surullista, mutta koska en hänen onnettomuuteensa ole syypää, pidän minä hänen tautiansa onnenani.