Luettuaan tämän tunsi Antti hikipisareita nousevan otsallensa. Eliina
Jaakontytär oli hänen äitinsä nimi, sen tiesi hän, ja hän muisti nyt
Liisan kutsuneen samalla nimellä lautamiehen sisarta. »Herra Jumala!
Olisiko se mahdollista, että lautamies Ollila olisi minun enoni!»
jupisi hän.
Kiireesti tarttui Antti toiseen paperiin. Hän luki:
»Minun rakas Liinani! Sydämeni särkyy, kun sinulle ilmoitan, mitä on velvollisuuteni ilmoittaa. Jumalan edessä olet sinä minun puolisoni, mutta minun sukuni ei sinua semmoiseksi tunnusta. Se ainoa, joka sinun tunsi, veljeni Lorentz, ei elä enää; kaikki muut, isäni, äitini, eivät tahdo sinusta mitään tietää. Vanhempaini kirousta en minä jaksa kantaa. Meidän välimme täytyy muuttua. Jos sinä minua rakastat, niin revi palasiksi vihkimätodistus. Minä tiedän, että sinun ylevä sydämesi ei tahdo kylvää eripuraisuuden siementä puolisosi sukuun. Mitä hyvää sinulle olisikaan siitä! Rakas Eliina! Kalvavalla sydämellä ja katuvalla omallatunnolla sanon sinulle viimeiset jäähyväiseni. Minä lähden nyt Ranskan sotaan.
Sinut ajoi veljesi pois kodistasi minun tähteni; sinä seurasit minua! Jos sinä tahdot, toimitan minä lakimiesten avulla, että saat perintösi, jonka veljesi on vallannut, vaan kaikissa tapauksissa, jotta et puutetta tulisi kärsimään, lähetän tässä sinulle 1000 riksiä.
Kova on kohtalomme, armaani! Suutele puolestani pienokaista, jota en saa nähdä, ja usko varmaan, ett'et sinä eroamme sure enemmän kuin sinua aina rakastava…»
Anders Edler».
»Hyljätty!» jupisi Antti ja heitti vihaisesti paperin luotaan.
Seuraavat paperit olivat kaksi 1000 riksin seteliä. Pieni paperipalanen oli niiden ympärillä ja siinä oli: »Anttini perintö isänsä jälkeen».
Kyyneleitä nousi Antin silmiin. »Äitini, äitini! mitä olet tehnyt!
Kärsinyt elinkautesi puutosta, jättääksesi minulle tämän suuren rahan.
Äitini, äitini!»
Vielä oli paperi jäljellä. Antti luki: