»Armas poikani! Missä tilassa sinä olet, kun tätä luet, en minä osaa aavistaa. Tiedän vaan sen, että niinkuin nämä rivit ovat kirjoitetut kuolemaa odottaessa, niin sinä niitä luet ollessasi ahdistuksessa. Sen olet minulle luvannut, ja minä tiedän, että sinä et riko lupaustasi. Suokoon Jumala, että tämä elämäni kertomus olisi sinulle onneksi. Yhtä pyydän vielä, etkä sinä äitisi muistolta voine mitään kieltää! Jos elämäsi kohtaukset, joita ei osaa kuolevainen aavistaa, vievät sinut parooni Edlerin ja veljeni kanssa yksiin, unhoita silloin ne kyyneleet, joita he ovat tuottaneet silmiini! Anna myöskin äidillesi anteeksi, että hän talonpojaksi sinua kasvatti, ettei hän antanut sinulle sitä kasvatusta, joka olisi vienyt sinut isäsi säätyyn. Se oli ehkä pahasti; mutta minä olen itse talonpoikainen, ja jos sinä häpeet astua äitisi ammattiin, niin sallikoon Jumala tämän minun tunnustukseni tulevan sinulle tutuksi, ennenkuin on sinulle myöhäistä kääntyä isäsi säätyyn.
»Tässä olen nyt kuvaillut itseni sinulle, jota maailmassa eniten rakastan. Kaikki ihmiset ovat minut hyljänneet, sukuni, puolisoni; kaikki, mutta Jumala ei minua hylkää. Maailmassa on yksi ainoa, joka minulle on osoittanut ystävyyttä kurjuuteen jouduttuani. Jos sinä tapaat Liisa Eskolan, joka nyt, kun veljeni vaimo on kuollut, emännöitsee Ollilassa, niin kohtele häntä ystävällisesti; sano hänelle viime terveiseni! Ja nyt, armas poikani! — Henkeäni ahdistaa; minun täytyy lopettaa. Sinä olet ollut äidillesi hyvä poika, palkitkoon sinua siitä Hän, joka parhaiten palkita voi. Hän pitäköön sinua aina avujen tiellä! Hän saattakoon meidät yhteen siinä elämässä, missä surun kyyneleet eivät enää himmennä silmiämme kaikkivaltiasta kasvoista kasvoihin nähdessämme».
Antti oli lukenut kiireesti nämä kirjoitukset. Kun hän oli tullut äitinsä kirjeen loppuun, ei hiki enää valunut hänen otsaltansa, ei hän enää muistanut miten nämä uutiset aivan läheltä koskivat häntä. Hän ei huomannut, että kaksi renkiä hänen lukiessaan oli tullut leivintupaan, että he kummastellen silmäilivät häntä. Hän muisti äitiänsä; hän luuli näkevänsä, miten hänen äitinsä kärsi. Hänelle oli nyt selvinnyt paljon, mitä hän ei ollut ennen tiennyt, ja ken voi syyttää häntä siitä, että toinen ajatus hänessä oli viha, etenkin isäänsä kohtaan. Mutta silloin muisti hän äitinsä varoitukset, ja nyt hieroi hän otsaansa tahtoen poistaa sieltä kaikki pahat mietteet.
Yö tuli. Ja lieneekö siinä mitään kummaa, ettei Antti tänäkään yönä saanut unta silmiinsä, että hän mietti, miten kummasti kohtalo oli hänen elämänsä askeleet ohjannut, kun se antoi hänen tietää kuka hän oikeastaan oli — Ollilassa! Kun se ohjasi juuri hänen setänsä taloon hänen askeleensa!
IX.
Eriskummainen pyhäaamu.
Liisa oli poissa. Hän oli koonnut kapineensa ja mennyt. Kaksi päivää oli hänen lähdöstänsä kulunut. Hän oli lähtenyt iloisena, sanomatta mistä hän aikoi hakea turvaa. Hänen viimeinen lauseensa lautamiehelle oli: »tuosta avioliitosta ei tule mitään!» Ja sen voi hän suuremmalla luottamuksella nyt sanoa, sillä hän oli tuorstaiaamuna kauan puhellut Antin kanssa.
Maisteria ei näinä päivinä paljon näkynyt, ja että lautamies itse oli pahalla tuulella, sen sai Anttikin havaita. Hanna istui näinä päivinä enimmästi pirtissä, missä Antti rekeä korjasi. Hän oli iloisempi nyt kuin ennen.
Yhden ainoan kerran oli Hanna näinä päivinä vaalennut. Se tapahtui lauvantai-iltana, kun Antti hänelle kuiskasi: »Huomenna olette jo puoleksi rouva; huomenna kuulutetaan!»
Hanna vaaleni silloin ja loi silmänsä nuhtelevasti Anttiin; mutta silloin kuiskasi Antti: »Sallikaa minun puhua teille muutama sana huomenna, ennenkuin suurukselle mennään».