X.
Riemulan parooni.
Mihin katoo vanhuksesta nuoruuden ilo ja riemu? Tylsyttävätkö vuodet, jotka vyöryen kulkevat, ihmisten tunteita, vai mikä on se voima, joka kääntää vanhuksen silmät niin, ettei hän enää voi huviansa löytää siinä, missä ennen oli hänen koko sydämensä? Matkansa päähän tullut, miksi ei hän silmäile samalla ilolla taaksensa kulunutta matkaa, kuin hän eteenpäin silmäili lähtiessään matkalle? Silloin oli musta, pimeä tulevaisuus hänen edessään; nyt ovat hänen kuluneet päivänsä muiston valossa selvät. Mutta kumminkin on hän itse aivan toinen — miksi?
Osaat, vanhus, tuohon vastata paremmin kuin minä, jonka matkan pää vielä on tiesi missä. — Minä voin vaan arviolta vastata tuohon kysymykseen. Minä luulen, että nuorukainen, joka elämän matkalle on antaunut, löytää voimansa juuri tulevaisuudestaan. Tulevaisuus on häneltä salassa, mutta hänen mielikuvituksensa tunkeutuu tulevaisuuteen; se kuvailee hänelle näkyjä, joissa hän, nuorukainen, on päivän sankari: se näyttää hänelle, miten hän pyrkii, miten hän onnistuu. Matkaa kapalosta hautaan valaisee mielikuvitus, ja siitä imee nuorukainen voimia, kun väliin aurinko kuumasti polttaa tahi elämän myrsky on hänet kukistaa. — Vaan kun on matka kulunut, kun harmaa pää lepoa vuottaa, kun on kuvitus sammunut, kun tulevaisuus supistuu hautaan, toisin mahtanee sydän, joka nyt nuoruudestansa kerskaa, silloin ajatella ja tuntea. Vanhus näkee elämässä varsinaisuuden. Nuori, runollinen sydän lakkaa vihdoin näkemästä maailmassa mitä hän muinen näki ja elämänsä ehtooseen asti näkevänsä luuli. Säveleet eivät enää soi hänen korvissaan; kaikki on toisin. Edessänsä hauta, takanansa kuluneita päiviä. — Missä on hänellä ilo haettavana?
Kuluneista päivistä riippuu haudan rauha; niistä riippuu vanhuksen ilo. Jos hän taaksensa silmäillessään näkee töitä, elämänsä kuluessa tehtyjä semmoisia, jotka eivät saa hänen vanhoja ryppyisiä kasvojansa hävystä vaalenemaan, vaan jotka päin vastoin saavat hänen vanhan sydämensä rauhallisesti tykyttämään, on hän iloinen. Hänen omatuntonsa ei soimaa — ja kun omatunto ei soimaa, kadottaa hauta hirmumuotonsa. Tulevaisuus on vanhukselle silloin valoisampi kuin tulevaisuus nuorukaiselle, joka alkaa elämänsä retken.
Vaan missä on se vanhus, jonka omatunto olisi niin puhdas, ettei sitä ainakin joku muisto soimaisi? Harvassa on tällaisia. Usein on vanhuksen ilo ja riemu omantunnon soimauksiin kadonnut. Ja haudan partaalla viimestään herää omatunto.
Penikulma Ollilasta on Rienmlan kartano, suuri, viiden manttaalin talo.
Siinä asuu parooni Edler, entinen eversti Ruotsin sotaväessä.
Edlerin suku on ylevä suku. Miespolvia on Riemula ollut tämän suvun hallussa. Kaikki siellä näyttää, että sen asukkaat ovat olleet varallisia, sillä harvassa tavataan Suomessa herraskartanoa, jonka ulkomuotokin niin juhlalliselta näyttäisi katsojan silmiin kuin Riemulan. — Kauniin lahden rannalla seisoo hovi, kuudennentoista sataluvun rakennustavan mukaan rakennettu. Tammikäytävä yhdistää valtatien kanssa kartanopihan, joka ympärinsä on rakennettu. Kolmelta taholta hovin ympärillä on tuo suuri puutarha näkyvissä, jonka vertaista kauneudessa harvoin tavataan.
Tämän kauniin kartanon isäntä on parooni Anders Edler.
Vanha on hän nyt; hänen päänsä päälle on aika valanut valkean lumensa, hänen silmänsä ovat hämärät, hänen niskansa kyyryinen, ja kumminkaan ei hän ole vielä kuudettakymmenettä vuottansa saavuttanut. Hän istuu tänä pyhäaamuna, jona Ollilassa niin kummallisia asioita on tapahtunut, pienessä kamarissa, jonka akkunaliinat ovat alaslasketut, sairasvuoteen vieressä. Hänen vaimonsa istuu vuoteen toisella puolella, ja molempain silmäykset tarkastelevat sitä, joka vuoteessa makaa. —