* * * * *
Hyvä lukiani! Sinä ehkä kyllästyt tapauksiin, jotka toinen toistansa kiireesti ajavat. Vaan mikä on elämä muu kuin tapaus? Tapaus, täynnä vähäisiä tapauksia, on kulkumme kapalosta hautaan. Missä on paikka, jossa täällä lepäisimme, jossa aika ei kulkisi yhä edelleen? Ei löydy semmoista. Väliin kokoontuvat tapaukset; toinen ajaa toista, ja niinkun ukkosen leimausta aina seuraa jyrinä, mutta leimaus ei synny ennenkuin on ilma sähköä täynnä, niin kokoaa aika vuosia pitkin aineita, joita sitten päivässä laukaisee, ja silloin voi päivässä tapahtua paljon.
Kamarissansa istuu Hanna. Hän on rukoillut, hän on lukenut ja hän tuntee sydämensä kummallisesti vahvistetuksi. Mitä hänen ympärillänsä tapahtuu, se on hänelle yks'kaikki. Hän tietää, että mitä Herra tekee, on hyvin tehty, ja Herran haltuun on hän antanut itsensä. Silloin kuulee hän äkkiä oveansa avattavan; hän luulee isänsä tulevan, vaan hän näkee Liisan. Kaapin avain aukaisee Hannan kamarinkin.
Kun Hanna näki Liisan, ihastui hän. Hän luuli Liisassa nyt näkevänsä hyvän enkelinsä, ja hän syleili hellästi lapsuutensa hoitajaa.
»Kiitä Jumalaa, lapseni!» sanoi Liisa ja puristi kyynelsilmin Hannan kättä. »Kaikki, kaikki on muuttunut! Väliseinä on lohennut, avoin on sinulle Antin, avoin paroonin sydän».
Ja Hanna sai nyt tietää, mitä hän ei vielä tiennyt, sai tietää mitä Liisa oli hänen tähtensä ja Antin tähden tehnyt. Hän syleili puolustajaansa saamatta sanaa sanotuksi.
Näin olivat he kauan istuneet, kuu kulkusen ääni äkkiä kuului. »Tule, tule!» sanoi Liisa. »Vielä tänä ehtoona tahdon liittää yhteen teidän kätenne».
He menivät pirttiin. Mutta toisellainen oli tila täällä nyt kuin Liisa oli luullut. Paroonia ei täällä enää ollut, ja vielä entistä alakuloisempana istui Antti paikallansa. Mutta jos tämä jo Liisaa kummastutti ja hämmästytti, tapahtui nyt seikka, joka yhä kummemmalta näkyi.
Maisteri oli kuullut kamarissansa huudon: »parooni tulee!» Hän nousi; hän oli valmis menemään paroonia vastaan, mutta kuitenkin hän jäi kamariinsa. Hän avasi raolle oven ja hän kuuli kaikki, mitä pirtissä juteltiin. Hän kuuli paroonin tunnustavan Antin pojakseen ja hän kuuli Antin vastauksen. Hän tosin ei tuota vastausta ymmärtänyt, mutta joku salainen tunne hänessä sanoi, että ylevyys oli Antin mieleen johdattanut tämän miehuullisen, vaikka luonnottoman kiellon, ja kuta enemmän hän tuossa vahvistui, sitä enemmän rupesi hän miettimään. Hän luuli kumminkin Antin peruuttavan kieltonsa. Mutta kun tuo ei tapahtunut, kun parooni lähti ja kun maisteri oven raosta näki Antin kasvot, silloin ei hän kauan enää miettinyt. Hän kulki kahdesti kamarinsa lattian poikki; sitten astui hän miehuullisesti pirttiin.
Vaan hän seisahtui äkkiä. Hän näki Liisan ja Hannan samalla tulevan porstuan ovesta; hän näki heidän samaten seisahtuvan. Hän kuuli Liisan sanovan: »missä on parooni?» Mutta tuon kysymyksen kuultuansa ei hän enää seisonut. Vaalea oli hän ja hänen jalkansa vapisivat, mutta kiireesti kulki hän. Hannan tykö kävi hänen askeleensa. Hannan käteen tarttui hän. — »Tule», kuiskasi ääni, joka tuli hänen sydämestään, »tule!»