»Sontiainen! Mene ämminesi hiiteen!» kiljuivat nuorukaiset hänen takanaan. —
Muutamia viikkoja myöhemmin eräänä pyhäiltana, kun muut nuoret miehet pihalla olivat keilaa lyömässä, istui Antti pirtissä. Hänen edessänsä oli paperi; hän harjoitteli kirjoitustaitoa, johon äiti oli hänelle antanut alkuopetuksen. Silloin tuli isäntä tupaan, tavallisuuden mukaan päihtyneenä, ja nähdessään Antin paperin sylki hän siihen. Antti ei puhunut mitään, — hän meni ulos.
»Se piru!» kiljui isäntä.
Kerran oli emäntä, joka myöskään ei Anttia suosinut, antanut tämän vellin palaa pohjaan, niin ettei sillä ensinkään ollut ruuan makua. Antti aivan hyvin havaitsi tuon, vaan hän söi sanaa sanomatta.
Näin sai Antti oppia, ettei elämä ole mikään ruusuinen yrttitarha, mutta hän kesti oppiaikansa hyvin, ja kun viha hänessä väliin oli nousta partaittensa yli, juohtuivat aina hänen mieleensä äitinsä opetukset, ja Antti hillitsi itsensä.
Mutta toiselta puolen taasen saattaisimme sanoa, että Anttia pidettiin hyvästi. Jos oli tehtävä joku työ, missä tekijän oli tarvis olla rehellinen ja tarkka, siihen pantiin aina Eliinan poika, ja hän näytti, että hänessä oli miestä. Vaikka ei isäntä sietänyt nähdäkään häntä, ei hän kuitenkaan olisi millään tahtonut päästää häntä pois talostaan.
Vaan muutos tapahtui.
Peitsolla oli ollut kinkerit, ja pappi oli kovasti nuhdellut isäntää ja hänen perhettään huonosta lukutaidosta. »Antti osaa paremmin lukea, kuin te kaikki yhteen», oli hän sanonut. Ihmiset tuvassa nauroivat isännälle. »Se on oikein sanottu», arvelivat he.
Tuota ei saattanut isäntä unhottaa. Antti oli häväissyt hänet; se pisti aina isännän mieleen. »Ei kummaa, että sinä osaat lukea, nahjus!» sanoi hän; »etpä sinä pyhän pitkään muuta tee, kuin sokaat nokallasi raamattuani».
»Tekisitte tekin samaten», vastasi Antti, »niin osaisitte paremmin lukea».