Lautamies ja hänen tuleva vävynsä.
Kun talonpoika joutuu ylpeäksi, niin tietää hän tuskin ylpeytensä rajoja. Vaan niin ehkä lienee kaikissa säädyissä, vaikka tuo silmiin paremmin astuu, kun se talonpojissa osottaikse. Isäntä tietää aina, että hän on isäntä; vaan jos ylpeys hänen sydämessänsä vallitsee, tuntee hän tuon, ja mitä hän itse tuntee, tuntevat muutkin. Mutta kun muut tuon tietävät ja tuntevat, niin tulee olo tämmöisen isännän talossa raskaaksi, tukalaksi. Ollila oli tämmöinen isäntä. Hänen mahtavuutensa ei rajoja tiennyt. Hän eli talossaan kuin ruhtinas hovissaan. Hänen silmäyksensä oli käsky, hänen käskynsä laki, jota ei uskaltanut kukaan vastustaa. Luonnollista on, että talo tämmöisen isännän isännöidessä edistyy, mutta toinen on laita niiden, jotka tämmöisen talon piiriin kuuluvat, semmenkin kun on isäntä, niinkuin Ollila, ei ainoastaan ylpeä, mutta lisäksi saita ja tyly.
Ollilan ylpeys perustui hänen rikkauteensa. Hänen talonsa oli suuri, hänen vuotuiset rahatulonsa suuret, hänen asuntonsa hovi, hänen peltonsa parahimmat, hänen karjansa lihavimmat, sanalla sanoen: kaikki mitä hänellä oli, osotti rikkautta, ylellisyyttä. Kun nyt Ollila aina tämän rikkautensa tähden oli pitäjän valittu ja vihdoin oli tehty lautamieheksi, niin on aivan hyvin ymmärrettävä, että Ollila arvonsa tunnossa yltyi. Mutta soimatessamme häntä täytyy meidän kumminkin antaa hänestä se todistus, ettei hän ollut mikään pölkkypää, ei, päin vastoin monessa asiassa ymmärtäväinenkin. Hän oli leski. Neljästä lapsesta oli hänellä enää jälellä ainoa tytär, Hanna.
Niin! Ollilalla oli lapsi; mutta kotona ei juuri huomattu hänellä lasta olevankaan, sillä Hanna eleli aina omia aikojaan. Häntä ei oltu talonpoikaisiin töihin totutettu. Hän ei saanut olla talonpoikaisissa seuroissa; sillä »hän on aiottu parempiin», oli Ollilalla tapa sanoa.
Hanna istui siis päivät ommellen ja kutoen kaikenmoisia hienoja, koreita vaatteita. Ainoastaan ruoka-aikoina ja joskus muulloinkin hän nähtiin; mutta ei silloinkaan enempää kuin hänen mennessänsä pirtin lävitse kammariin, missä hän isänsä kanssa atrioitsi.
Hanna oli nyt 18-vuotinen. Mikään erinomainen kaunotar hän ei ollut, mutta vaikka hän ei semmoinen ollut, oli hänellä kuitenkin äitivainajansa kaunis, puhdas sydän, ja puhdas sydän on kasvojen ihanuutta kauniimpi.
Hanna tiesi ja tunsi aivan hyvin isänsä luonteen, ja sen lisäksi hän tiesi, ettei hänen isänsä sydäntä mikään voisi muuttaa. Hanna tiesi isänsä rakastavan häntä, mutta rakastavan niin, kuin rikas rahaansa rakastaa. Hanna ymmärsi olevansa tavara, jota isänsä kasvatti sillä voittaakseen. Asian näin ollen oli mahdotonta, että Hannan ja lautamiehen välille olisi saattanutkaan mahtua muuta kuin nimeksi sitä isällistä ja lapsellista rakkautta, josta kumminkin perheen onni aina riippuu. Monesti oli Hanna kyynel silmissä pyytänyt saada ryhtyä niihin säätynsä tehtäviin, joita toimittamaan hän oli luotu, mutta isä ei tavallisesti vastannut tuohon muuta kuin: »Ei, sillä minä tahdon, että sinä tästä säädystä nouset».
Ollila itse ei sanottavasti mitään työtä tehnyt. Hän ei tuota tarvinnutkaan, sillä hän tiesi sanallansa olevan valtaa; hän tiesi työn kulkevan hänen poissa ollessaan melkein yhtä hyvin kuin vieressä seisoessaan. Aamulla määräsi hän päivän työt, ja onneton se, jonka osuus illan tullessa oli vaillinainen; se tiesi, että hän ylpeän talossa palveli. Mutta toiselta kannalta katsoen oli Ollila hyväkin palkollisiansa kohtaan, sillä ei missään näille maksettu suurempia palkkoja; ja siitä seurasi, ettei missään ollut parempia palkollisia.
Vaan ei tarvinne pitemmältä kertoa miten Ollilassa elettiin; sen arvannee jokainen, joka on nähnyt tahi kuullut monen nykyisenkin ajan rusthollarin elämästä. Vähävaraisia halveksitaan, ja ylimalkaan on kunnia sen, jonka kukkarossa ko'olta kovia hopeita löytyy.
* * * * *