Kirkkoherra itse oli noussut. Hänen toimellaan oli sana kohta pantu Knuutilaan, jossa nimismies siihen aikaan asui, kuin myöskin Ellilään, jossa Olli perheineen vanginkuljettajan luona odotti aamua, jona oli päätetty viedä heidät Turkuun.
Aamuaurinko, kun se kirkkaasti alkoi paistamaan tämän kolkon yön perästä, näki kummallisen näön pappilan renkituvassa. Rosvot makasivat vielä nurkassaan. Vaalea nuorukainen silmät ummessa, lepäsi vuoteella. Vuoteen vieressä oli tuoli, ja sillä viisi rahakokoa, kymmenen riksiä kussakin. Pöydän vieressä istui nimismies ja kuudennus, joka viimeksi mainittu jutteli, miten sana eilis-ehtoolla oli käynyt talosta taloon, että oli lähdettävä Pirunpesälle ottamaan rosvot kiinni; miten hän ja kymmenen nuorta miestä oli sinne ehtinyt auringon laskiessa; miten he olivat kätkeytyneet Pirun pesän ympärille; miten puolenyön aikana rosvot olivat kokoontuneet, miten he silloin miehissä olivat kiinni otetut, ennenkuin ennättivät ruveta vastakynttä panemaan, mutta miten yksi niistä äkkiä oli lau'aissut pyssynsä, jonka luoti oli sattunut Kaarlen käsivarteen. Raha-arkku oli pesästä löydetty, ja jokaisella rosvolla tavattiin paljon rahaa. Vähän taempana nimismiehestä istui lavitsalla kauppamies; hän oli aivan vaalea ja hänen päänsä ympärillä oli huono side. Kaarlen vuoteen vieressä oli mies polvillaan — hän oli Olli. Ovensuussa seisoivat Vappo ja Elsa, ja takan vieressä istui Mattila löydetyn raha-arkkunsa päällä hymyillen.
Olli itki katkerasti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta sanoa. Vielä luuli yksi ja toinen suutarin olleen liitossa rosvoin kanssa; mutta kirkkoherra oli itse mennyt takaukseen, ja Olli oli päästetty irti.
Niin olivat asiat, kun uusi päivä alkoi.
Mitä on tähän vielä lisäämistä? Kauppamies, joka jo oli jokseenkin paranemaan päin, oli kohta tuntenut rosvot, ja kuullessaan Kaarlen niiden kiinni-ottajaksi, täytti hän kohta lupauksensa. Siitä syystä on tuolilla nuo 50 riksiä.
Mutta Kaarle itse makasi elämän ja kuoleman välillä. Mille puolelle voitto oli viimein kallistuva, ei voitu sanoa. Hän oli menettänyt hirmuisen paljon verta; luoti oli reväissyt auki valtasuonen.
Vaan kun aurinko ensi kiilunsa laski akkunan läpi, avasi hän silmiänsä. Olli pyyhki nyt pois kyyneleensä, toivo loisti hänen katsannostaan; hän jupisi hiljaa: »Jumala! Hän elää!»
Kaarle eli. Hän käänsi päätänsä, hän näki rahat, hän hymyili. —
»Palkinto?» kuiskasi hän.
»Palkinto!» vastasi Olli.
Kaarle koetti nousta, vaan hän oli liian heikko. Hän viittasi kädellään Ollia tulemaan likemmäksi. Hän kuiskui, ja kaikki kuulivat hänen sanansa, vaikka hänen äänensä oli hiljainen kuin länsituulen henkäys, kun se puissa jäähyväisensä sanoo ja hiljentymistään kuoleutuu. »Ottakaa rahat, maksakaa veikanne Mattilalle!» — Tuon sanottua menivät nuorukaisen silmät taasen umpeen, ja kun hän ne sitten avasi, lienee hän nähnyt toisenlaisia olennoita, kuullut toisia kieliä toisessa, uudessa maailmassa. Kaarle ei enää ollut tämän maailman asukkaita — hän oli mennyt.