Aina pesi astiat; sitte pesi hän kasvonsa, pukeusi pyhähameesen, otti virsikirjan pöydältä ja rupesi veisaamaan.
Ainalla ei äitiä enää ollut. Ainan äiti oli kuollut viime talvena. Aina oli silloin itkenyt ja valittanut, mutta pappi oli sanonut: »elä sinä niinkuin äitisi, niin saat äitisi takaisin». Aina pyyhki silloin kyyneleet silmistään: Aina tiesi, että hänen äitinsä oli tallella, taivaassa. Siitä päivästä kävi Aina yksin navetassa, lypsi lehmät, leipoi yksin, laittoi yksin ruokaa isälleen ja itselleen. Muita kuin isä ja tyttö ei talossa ollutkaan.
Saarela oli vähäinen maa; se antoi viljaa hyvänä vuonna sen verran kuin talon tarpeet vaativat, jopa jonkun tynnyrin ylikin. Heikki oli tyytyväinen, ja hän sanoi: »Kun meillä on se, minkä tarvitsemme, niin on meillä kyllä; kiittäkäämme Jumalaa!» —
Toisinaan tuli vuosi huono, halla pani pellot. Heikki ei puhunut mitään silloin; hän meni metsään puukko tupessa, kirves olalla. Hän varusti sieltä pettua talven tarpeeksi.
Nyt olivat vuodet olleet hyvät. Heikki tuskin enää muistikaan, että hän oli ennen nälkää kärsinyt.
Suojoen rannalla nähtiin Heikin usein onkivan; väliin sai hän kaloja, väliin ei. Kalastaminen oli Heikin mieluisin työ.
Heikin elämä oli alusta pitäin tähän saakka ollut melkein yhtäläinen. Neljältä aamulla yhdeksään asti illalla oli hän työssä; vaimonsa kuoltua nousi hän puoli neljältä, meni levolle kymmenen aikoina. Heikki oli jumalinen mies: hän kävi joka pyhä kirkossa, luki pyhäilloin kotona. Vihaan oli hän hidas, mutta jolle hän kerran suuttui, sen kanssa ei hän tahtonut sovintoon tulla koskaan. Semmoinen mies oli Ainan isä, Saarelan Heikki.
Aina oli äitivainajansa kuva; hän oli rakastettava lapsi. Hänen
sydämensä oli puhdas. Kotoaan ei hän muualle mennyt kuin kirkkoon.
Saarelassa ei hän nähnyt muita kuin isänsä, äitinsä, orpanansa
Junttilan Maunun ja joskus ihmeeksi jonkun kylästä. Kylään oli
Saarelasta peninkulma.
Kahden elivät isä ja tytär Saarelassa. Päivä ei ollut toista kummempi. Mutta Aina rakasti sanomattomasti isäänsä, jonka hän perin pohjin tunsi; hän pysyi isän käskemättä kotona. Hän osasi lukea, veisata ja tehdä emännän toimet — siinä oli Ainan taito.
Viime vuonna oli se kumma tapahtunut Saarelassa, että Aina oli tuntenut oudon tunteen sydämessään — Aina oli ruvennut rakastamaan Maunua.