Aina heräsi, kun isä astui tupaan. Uuden päivän aamurusko nousi juuri taivaalla. Aina hyppäsi vuoteeltaan; hänen huulillansa oli kysymys, mutta hän näki isänsä alakuloisuuden ja puhkesi itkuun, sanoen: »Maunu on hukkunut!»
Isä silmäili tytärtään, mutta isoon aikaan hän ei mitään sanonut. Ainakaan ei häneltä mitään kysynyt, sillä hän luuli isänsä silmistä saattavansa lukea onnettomuutensa.
»Tuo tahko tupaan», sanoi vihdoin isä, »ja lämmitä uuni! — — Kirveeni on tylsä, ei sitä laskematta pettu puusta lähde». — Ja nyt puhui isä kohtaloistaan kaupungissa. —
»Entäs Maunu?» kysyi Aina, niinkuin isänsä vahinko ei olisi häneen koskenut.
»Maunusta ei kukaan vielä tiedä mitään, mutta laivoja tulee ehtimiseen kaupunkiin, älä siis sure, lapseni!»
Raskaalla mielellä meni isä metsään. Hän oli jyvistään toivonut saavansa veronsa maksetuksi, nyt menivät jyvät tyhjään, ja muuta myytävää ei hänellä ollut. »Elojyvistä täytyy myydä; itse meidän täytyy pettua syödä», sanoi hän Ainalle mennessään.
Se päivä kului, toinen kului, ja Saarelassa oli seikat niinkuin ennenkin. Mutta kolmannen päivän aamulla, kun aurinkoa vielä ei taivaan rannalla näkynyt, tuli nimismies. Siitä eivät Saarelan asukkaat tienneet mitään, sillä he nukkuivat vielä.
»Onko Heikki Saarela kotona?» huusi nimismies ovesta, ja samassa astui hän tupaan, ja kaksi miestä seurasi häntä.
Heikki heräsi, ja Aina heräsi. »Kuka se on?» kysyivät molemmat ja hyppäsivät vuoteistaan.
»Kruunun nimismies!» vastasi toinen miehistä; mutta nimismies käski toisen sytyttää valkeaa. Kohta paloi kuiva päre, ja sen valossa näkivät miehet toisensa. Aina oli kätkeynyt uutimien taakse.