Peritäänkö vihakin? Jutelma kahdessa osassa

by K. J. Gummerus

Eukko kääntyi provastiin. "Provasti!" huusi hän… "Provasti! sanokaa Kaarlelle, että minä olen Eeva, joka häntä lapsena kannoin siitä asti, kun hänen äitinsä kuoli. Hän ei tahdo uskoa minua…"

Provastissa ajoivat ajatukset toinen toistansa. Eeva oli, pian kohta sen jälkeen kun patroni vainaan poika katosi, tullut mieli-vikaan. Hän oli ensinnä raivonnut hulluudessaan, mutta sitten vähitellen asettunut. Aina vaan oli hän kadonneesta lapsesta puhunut, mutta hänen puheestaan ei ollut kukaan pitänyt lukua. Oliko tämä, mikä nyt tapahtui, seuraus tästä hulluudesta, vai…? Provasti kun näin itsessänsä mietti, ei uskaltanut jatkaa. Että Heikki olisi patroni vainaan poika — — ihan hullulta se näkyi provastille.

Hän koetti saada eukkoa tyyntymään; mutta sillä sai hän aikaan jotakin aivan päin-vastaista. Eeva kun huomasi, ettei provasti uskonut häntä, joutui vimmaan, lankesi polvilleen ja rukoili liikuttavasti, vaikka epäselvästi, provastia muistamaan, mitä oli tapahtunut yönä, jolloin patroni kuoli. "He sanovat, että pieni Kaarle löyttiin merestä hukkuneena" — huusi hän — "se ei ole totta; taivas ja maa on minun todistajani viimeisenä päivänä, että se on vale. Kaarle, minun pikku Kaarleni, joka seisoo tuossa, olisi hukkunut!" — ja hän purskahti kaikuvaan nauruun, joka kamalalta kuului. Eeva parka ei muistanut mitään siitä päivästä saakka, jona kasvattinsa katosi, mutta sitä selkeämmin muisti hän kaikki, mitä mainittuna päivänä ja yönä oli tapahtunut. Hän puhui nyt semmoisella vakavuudella, ettei se voinut olla vaikuttamatta provastiin. Provastin mieleen johtui, hän ei itse tiennyt mistä, kaikki, mitä hän Heikistä tiesi, ja hän syytti itseänsä siitä, ettei hän ollut tarkempia tietoja hankkinut Heikin vanhemmista.

Heikissä oli tämä äkki-arvaamaton tapaus vaikuttanut kummia. Hän ei ensinnä ymmärtänyt mitä tapahtui, keneksi eukko hänet luuli; mutta kun hän vihdoin tämän ymmärsi, kävipä kummallinen tunne, joka häntä väristytti, läpi koko hänen ruumiinsa. Hänen ensi silmäilynsä lensi nyt Liinaan, mutta Liinan silmät olivat kääntyneet Amandaan. Heikki oli kuullut puhuttavan Rytilän nuoren herran katoomisesta, ja hän oli aina, kun se asia tuli puheeksi, tuntenut jotakin outoa sydämessään; sama tunne, mutta enennetyssä muodossa, kohtasi häntä nytkin, kun hän kuuli, että häntä itseään luultiin täksi kadonneeksi lapseksi. Hän ei tuota sen enempää nyt ensi silmänräpäyksessä ajatellut; hän tahtoi Liinan silmistä lukea, mitä se Liinassa vaikutti, tämä eukon sanoma. Mutta Liina ei muistanut nyt Heikkiä. Amanda oli saanut koko hänen huomionsa, sillä kapteenin tytär seisoi siinä vaaleana kuin kuolema. Hänellekään ei, näetsen, ollut tapaus Rytilässä ennen hänen syntymistään tuntematon. Hän oli kuullut äitinsäkin siitä puhuvan, ja hän oli usein itsessänsä ihmetellyt, mitenkä poika niin kenenkään tietämättä saattoi kadota. Että isällään tähän oli mitään osaa, sitä aavisti hän yhtä vähän kuin hänen äitinsä. Nyt kuuli hän syytöksiä isäänsä vastaan, kuuli ne ensi kerran, ja ne syytökset olivat julmia. Tämä karkoitti veren hänen poskiltaan, sillä hänen äkkipikainen kuvituksensa oli hänelle elävästi kuvannut öisestä tapauksesta hirveän kuvan.

Provasti keskeytti äkkiä tämän omituisen kohtauksen tässä pihalla, sillä tänne lähestyi nyt ihmisiä; ja seikka, josta nyt oli kysymys, ei ollut yleisön korvia varten. Hän käski kaikkien astumaan sisälle, ja siellä vetäysi hän Eevan ja Heikin kanssa, josta ei eukko tahtonut millään luopua, omaan kamariinsa.

Mitä täällä provastin kamarissa heidän välillänsä kolmen kesken tapahtui, oli nähtävä, kun he sieltä palasivat. Provasti oli saanut Eevan asettumaan. Hän oli muodostanut puheensa eukon käsityksen ja saanut häntä uskomaan, että suuri vaara uhkasi Heikkiä, jos tulisi yleisesti tunnetuksi, että hän oli Kaarle. Provasti oli oikeen arvannut, että jos tämä usko pääsisi juurtumaan Eevassa, ei voisi mikään maailmassa saada häntä levittämään tietojansa patroni-vainaan pojasta. Ja provasti onnistui tässä vaivalla. Mutta provasti oli, kun nyt likemmin tutkisteli asiaa, tullut huomaamaan, ettei Eeva enää ollutkaan hullu, että hänen ollessaan hulluna hänen järkensä oli teroittunut, ja provasti ei tiennyt oikeen mitä ajatella, kun kuuli eukon vakuutuksen, että hän paikalla tunsi Kaarlen. Kuta enemmän provasti tätä ajatteli, sitä vaikeammaksi näki hän eukon vakuutuksen kumoomisen, sillä olihan Heikki orpolapsi, jonka vanhemmista ei niin mitään tiedetty. Miten olikaan, kolmen keskustelussa oli päätetty, ettei mitään vielä puhuttaisi tästä asiasta.

Liina ja Amanda olivat vetäyneet edellisen kamariin. Siellä oli, sinne kun tulivat, Amandan vaaleus kadonnut; mutta samassa kun veri jälle palasi hänen poskihinsa, pääsi silmien kyynelsulku aukenemaan ja kapteenin tytär itki — itki ääneensä. Omituista oli, ettei hän vähäistäkään nyt epäillyt eukon sanomien totuutta, että hän Heikissä näki setävainajansa kadonneen lapsen, että oma isänsä oli tämän lapsen työntänyt mieron tielle. Hurjassa mieliliikutuksessaan nimitti hän Heikkiä hellimmillä nimillä ja pyysi häneltä anteeksi kaiken sen, mitä Heikki oli muka hänen sukunsa tähden saanut kärsiä. Turhaan koetti häntä Liina lohduttaa; lohdutuksen sai Amanda vasta silloin kun provasti tuli kamariin ja ilmoitti, että Eeva oli huomannut erehdyksensä. Amanda pyyhki silloin pois kyyneleensä, mutta kuinka syvälle tämä lohdutus kapteenin tyttäressä pääsi vaikuttamaan, sen hän vaan itse tiesi. Ainakin kummastui Heikki suuresti, kun vähän ajan kuluttua tytöt jälle tulivat alas pihalle ja Amanda mitään sanomatta kovasti pudisti hänen kättänsä.

Eeva jäi nyt muutamaksi aikaa pappilaan. Hän ei niin sanaakaan puhunut patroni vainajan pojasta. Mutta missä hän Heikin näki, siinä seurasi hän häntä silmillänsä. Syytä, minkätähden Eeva oli tullut pappilaan, ei hän itsekään osannut selittää. "Minä tahdoin tavata provastia", oli vastauksensa, kun joku häneltä tätä kysyi. Eeva oli vanha, mutta eipä hänessä enää mikään osoittanut, että hänen mielensä nyt olisi ollut viassa.

IV.

Kapteenin tytär.