Milloin oli kauppias viimeksi kiittänyt Jumalaa?
Mutta Anterossa vakautui ajatus: "Ennen iltaa on kaikki minun, minun!"
VI.
Haaksirikko.
Varhain aamulla nähtiin laiva lähestyvän kaupungin satamaa. Huhu tiesi kertoa, että laiva oli Konkordia, että kapteeni Kornman oli tulossa kotiin. Mutta tiesipä huhu myöskin kertoa, että joka mies laivassa sairasti kolera-ruttoa. Miehestä mieheen kävi tämä uutinen ja kaikki olivat yhden-mielistä siinä, ettei kukaan laivasta saisi tulla maalle, ettei myöskään mitään kalua saataisi siitä tuoda ennenkuin oli rutto loppunut ja laiva puhdistettu savustamalla. Mutta tuopa juuri oli mitä kapteeni Kornman tahtoi. Että huhuun oli Antero alku, siitä ei tiennyt kukaan.
Laiva lähestyi, ja tottakait oli huhussa perää, sillä puolella mastolla liehui musta lippu. Mitä osoittaisi se muuta kuin ruttoa ja kuolemaa?
Arvattavasti tiesi kapteeni kiellosta, sillä kun laiva oli laskenut ankkurinsa, eipä siitä kukaan, niinkuin kumminkin tavallista on, lähtenyt sieltä maalle, ennenkuin oli jotenkin pitkä aika kulunut. Vene irroitettiin vihdoin laivasta, mutta tuskinpa olisi ehtinyt kulkea muutamia syliä, niin jo maalta pantiin toinen sitä vastaan, joka kieltäisi edellistä lähestymästä. Muutamia kirjeitä saivat veneessä olevat kumminkin lähettää maalle, ynnä tavallisia laivapapereita. Maalle palaavan veneen väki tiesi kertoa että, miten laivamiehet olivat vakuuttaneet, ei ruttoa ensinkään löytynyt laivassa. Tuota ei maalla uskottu, luultiin laivalaisten keksineen vaan hätä-valeen.
Tuuli puhalti mereltä maallepäin ja jotenkin kiivaasti. Tuo peloitti kaupunkilaisia vielä enemmän, sillä voisihan rutto tuulen tietä päästä kaupunkiin! Seuraus tästä oli etteivät ilta-puoleen päivää, jona tuuli yhä kiihtyi, aremmat kaupunkilaisista uskaltaneet astua ulos huonehistaan. Ja pelko kohosi vielä korkeimmalleen, kun kuultiin, että rutto jo oli kaupungissa. Kauppias Karlgren oli siihen äkkiä sairastunut. Ja kaikeksi onnettomuudeksi ei lääkäri ollut kaupungissa!
Hirmuinen pelko ja vale-puhe, joka tätä pelkoa yhä enemmän viritti, anasti koko kaupungin. Eukot ja matammit päättivät, ettei turvaa enää muussa kuin muuttamisessa pois kaupungista. Antero oli aamupuolella päivää mielihyvillään huomannut huhun vaikutuksia, mutta illan puoleen saivat ne hänen toista miettimään, hän kun näki, että väkeä aina kokoontui milloin mihinkin kulmaan keskustelemaan. Vaaran suuruus vaikutti että jokainen tahtoi tietää kuinka suuri se todellakin oli, ja se sai aikaan, että nyt ihmisiä oli liikkeellä enemmän kuin koskaan ennen. Tämä ei ensinkään ollut Anteron mieleen. Hän ei tiennyt keinoa, miten saada väki hajoomaan, muuta kuin yhä enemmän yllyttää pelkoa. Torilla seisoen väkijoukon keskellä, joka jos mitä pakisi, huusi hän äkkiä: "Ai kopristaa!" ja oli samalla horjuvinansa. Se vaikutti. Väki hajosi, kuten olisi tuulispää sen korjannut.
Kaikki oli valmista. Makasiineissa odotti kolme luotettavaa miestä yön tuloa ja väen katoomista kaduilta. Anterolla oli tointa. Tuon-tuostakin kävi hän kauppiasta katsomassa. Tämä luuli itsensä yhä enemmän parantuvan — kuta lähemmälle kuolemaa ehti. Antero kiihoitti häntä uutisilla, että laiva sisälsi lastia monen kymmenen tuhannen markan arvosta.