Aamupuoleen yötä muuttui ilma sumuiseksi, mutta sade taukosi. Tuuli oli yhä kiihtynyt ja kiihtyi kiihtymistään. Pienen kaupungin kaduilla ei näkynyt ketään, jotta Anterolla oli hyvä tilaisuus tuottaa puodin alla olevaan kellariin koko joukon pakkoja kalliita vaatteita. Juoma-tavarat olivat astioissansa lasketut makasiini-lattiain alle, missä veden sisässä olivat näkymättömissä. Kaikki oli varsin hyvästi onnistunut.
Antero oli iloinen. Tätä iloansa ilmoitti hän sairaalle isännälleen, joka makasi aivan samassa tilassa kuin päivällä kipujen loputtua. Näkyvillä, mutta hiljaisilla askelilla lähestyi häntä kuolema; mutta kaikkea muuta kuin kuolemaa ajatteli kauppias. Antero kertoi hänelle, mitä makasiinissa oli tapahtunut, ja kauppiaan silmät loistivat.
Päivä seurasi vihdoin yötä. Suuresti kummissaan olivat kaupunkilaiset, kun ei laivaa enää näkynyt. Antero oli olevinansa pahoilla mielin ja lausui pahoja aavistuksia. Ja kuten ainakin, sai hän kaupunkilaisiaan uskomaan näitä aavistuksiansa todeksi. Mahdotointahan oli ollut laivaa hallita, kun kaikki laiva-väki makasi sairassa! Ankkuri-vitjat olivat ehkä pettäneet, ja laivaa oli tuuli ajanut pitkin rantoja, tiesi mille karille!
Eikä aikaakaan, niin toteutui tämä aavistus. Puolen päivän aikana saapui kaupunkiin kaksi merimiestä ja Konkordia-laivan kapteeni itse, ja pian oli kertomus haaksirikosta levinnyt. Miten oli aavistettu, niin oli käynytkin. Tosin tuli nyt ilmi, ettei kukaan laivassa sairastanut, että päin vastoin kaikki olivat koko matkalla olleet terveet, mutta sittenkin ei voitu laivaa hallita. Tuuli oli tuullut ankaran kovasti, vinosti maata vastaan. Ankkuri-vitjat olivat katkenneet ja, ennenkuin purjeet saatiin järjestykseen, oli tuuli niin vallannut laivan, että töin tuskin oli saatu sitä estetyksi puskemasta maahan itse kaupungin rantaan. Jolsan saarta vastaan oli se syöksynyt ja siihen musertunut, niin ettei siitä nyt enää ollut jälellä muuta kuin merellä uivia pelkkoja ja lautoja. Töin tuskinpa oli laivamäki voinut pelastaa itsensä, ensinnä saarelle ja sitten sieltä maalle. Semmoisen selityksen antoi kapteeni haaksirikosta ja todistajiksi selityksensä totuudesta toi hän mukanansa laivamiehet.
Vahinko arvattiin suureksi. Tosin oli laiva vakuutettu täyteen arvoonsa, mutta lasti oli — vaikka tosin sekin oli vakuutettu — vakuutettu niin pienestä summasta, että vahinko nousi aina tuhansiin rupliin!
Tätä puhetta koetettiin saada leviämään; se levisikin, ja sitä olisi uskottu, ellei kaupungissa olisi löytynyt merimiehiä, mitkä milloin pudistivat päätään, milloin ihan suoraan nauroivat tälläisille jutuille. Pahin kaikista oli, että haaksirikko oli tapahtunut Kornmanin ollessa kapteenina. Muistot Kornmanin entisistä kujeista heräsivät ja tekivät epäilyksen alaiseksi hänen selityksensä.
Mutta niinkuin ainakin, tämä epäileminen syntyi vasta jälestäpäin. Kapteeni näki mielihyvikseen, että ainakin aluksi hänen kyhäyksiänsä uskottiin.
VII.
Kuolleita ja aaveita.
Kauppias Karlgrenin huonehessa näemme samana päivänä, jolloin haaksirikko tapahtui, molemmat lanko-miehet ja puotipojan Anteron.