Viskaalin ja Anteron välillä oli tämä selitys kyhätty.
Kapteeni ei sanonut enää mitään, mutta hänen pienet silmänsä paloivat ja osoittivat hänen sisässänsä kuohuvaa vihaa. "Minä olen tässä lähin sukulainen ja ainoa perillinen, siis ei tule muitten sekaantua asioihin, mitkä eivät heille kuulu!" — huusi hän vihdoin.
"Testamentti on arvattavasti teidän tyttärenne eduksi" — sanoi eräs todistajista.
"Amandan!" Muuta ei kapteeni sanonut. Mutta tuli hänen silmässänsä asettui. Hän muisti kotoansa; sitä ei hän ollut vielä nähnyt. Kiirut oli vienyt hänet Jolsan saarelta, ei Rytilään, mutta suoraan kaupunkiin. Me tiedämme, että kapteeni ei rakastanut ketään muuta maailmassa kuin tytärtänsä. "Amandan!" — sanoi hän ääneensä; ja itsessänsä oli hän vakuutettu siitä, että lankonsa oli sisaren tytärtä muistanut.
"Teidän viime sanoistanne, herra kapteeni, päätin minä viskaalille ilmoittaa kauppiaan kuoleman" — sanoi Antero kainosti. — "Te ette tunne minua; siis varjettakseni itseäni epäluulosta … niin…"
Kapteeni oli leppynyt. Mitä oli tapahtunut, oli ihan aivan paikallansa.
Hän loi silmänsä Anteroon. "Sinä olet hyvä poika; jopa ymmärrän
Karlgrenin rajatonta luottamusta sinuun" — sanoi hän.
"Kenen hallussa on testamentti?" kysyi hän sitten.
"Luullakseni antoi kauppias-vainaja sen maistraattiin, mutta en varmaan tiedä — —", vastasi Antero.
Tämä keskustelu kapteenin, viskaalin ja Anteron välillä oli tapahtunut puodissa. Ei ollut kukaan muistanut vainajaa. — Antero oli juuri saanut viime sanansa sanotuksi, kun pakiseva ääni kuului kamarista, missä kuollut lepäsi.
Kaikki puodissa olevat hiljeentyivät. Kapteeni silmäili kysyväisesti
Anteroa.