"Ollee ehkä parasta, herra Antero, että hankitte toisen nyt Leenan sijaan" — sanoi viskaali, kääntyen puotipoikaan. "Tämä otus tässä on minun korjattava".
Ei siinä auttanut Leena paran huudot ja kiroukset. Hänen täytyi seurata viskaalia.
Tällaikaa, kun tämä tapahtui, oli kapteeni hakenut kestikievarista hevoisen ja kiiruummasti kuin koskaan ennen ajoi hän nyt Rytilään. Eukon ilmestyminen oli syvästi koskenut häneen. Kauppias Karlgren oli hänen kysymyksiinsä Jolsan Matista ja Leenasta ilmoittanut, että ne olivat kadonneet, jottei kukaan niistä tiennyt… Ja nyt, ihan samassa kun kapteeni ehti laskea jalkansa maalle, ilmaantuivat ne taasen! Tuo seikka hämmästytti kapteenia; sepä peloittikin häntä.
VIII.
Isä on kumminkin isä.
Samaten kuin muutamia vuosia takaperin, istui nyt kapteeni Kornman, ajaessansa kotiin, syvissä mietteissä rattaillansa. Hänellä oli, enemmän kuin silloin, nyt syitä miettimisiin. Leenan ilmestys oli ollut niin äkki-pikainen. Kapteeni oli lähtenyt, ennenkuin oli ehtinyt päättää, mitenkä hänen tulisi nyt oikeen käyttäidä. Hän katuikin jo pikaista lähtöään. Ennen aina oli hän, kun vaara uhkasi, sitä jyrkästi silmään katsonut; mutta nyt pakeni hän sitä. Missä olivat Matti ja Leena olleet tähän saakka, elikö Matti vielä? — Kysymyksiä, jotka, kun ei kapteeni niihin vastauksia saanut, tekivät hänen yhä levottomammaksi.
Aamu-aurinko valaisi seudun, kun hän Rytilän pihalle tuli. Kaikki nukkuivat vielä. Ei! Yksinäinen neiti kulki polkua ylös järveltä päin. Kapteeni seisahtui tätä ilmiötä katsomaan. Neiti lauloi surullisen viehkeätä laulua. Kapteeni kuunteli. Kuka oli tämä pitkä, soikea neiti, joka ruusukukka hivuksissansa aamupuvussa siinä kulki?
Neiti ei kapteenia huomannut. Hän jatkoi vaan lauluansa. Sen laulun tunsi kapteeni. Toinenkin nainen oli tätä samaa laulua laulanut — mutta siitä oli kauan, niin kauan. Miten olikaan, heräsivät kapteenin muistot ja hän tunsi jotakin rinnassansa, jota hän ei ollut tuntenut nuoruutensa päivistä saakka. Hän oli kerta maailmassa rakastanut; mutta se, jota hän rakasti, ei hänen rakkaudellensa rakkaudella vastannut. Elävästi muisti nyt kapteeni näitä aikoja ja hän, kuta kauemmin laulua kuuli, takertui sitä enemmän kuluneiden aikojen lumouksiin, jotta hän vihdoin luuli näkevänsä edessänsä sen, jonka rakkaus hänestä olisi voinut tehdä hyvän ihmisen, mutta joka hänestä, kun hän hänen hylkäsi, sai syyllisen — — kaikkiin rikoksiin syyllisen.
Kauan seisoi kapteeni siinä neiden laulua kuunnellen. Vihdoin taukosi laulu, mutta lumouksestaan syyllinen ei herännyt. Neiti oli istunut ruohokentälle. Kapteeni lähestyi häntä hiljaan, niin hiljaan, kuin olisi hän pelännyt, että vähäisinkin tuulen löyhkä olisi saanut ilmiön katoomaan.
Muudan askele vielä ja hän seisoi neiden vieressä.