Silloin sai kapteeni tietoa tullimiesten tulosta; saipa myös tietää, että hänenkin tavarastonsa oli syynättävä. Vaara uhkasi, mutta juuri vaara antoi kapteenille takasin hänen miehuutensa. Hän läksi kaupunkiin, kohta kuin kuuli tullimiesten tulosta ja näiden kummaksi käski hän heidät kohta tulemaan Rytilään, "sillä" — sanoi kapteeni — "pitkin paiviäni on minun rehellistä nimeäni loukattu; minä pyytäisin, että mitä pikemmin nimestäni poistettaisiin se häpy, jolla sitä on koetettu nytkin so'aista".
Samana päivänä oli kapteeni kirjoittanut kirjeen Anterolle ja varoittanut häntä tullimiesten tulosta. Se kirje oli maksanut ääretöntä vaivaa kapteenille. Varoittaa sitä, jonka hän toivoi sisimpään helvettiin! Mutta hänen täytyi. Antero voisi tavaransa kadottaa, mutta rikos se yhä liittyisi kauppias-vainajaan ja kapteeniin, jos mitään löydettäisiin. Samassa kirjeessä pyysi kapteeni Anteron seuraavana päivänä käymään kestissä Rytilässä. — "Teitä ehkä siellä tarvittaisiin!"
Antero nauroi kun sai kirjeen. "Kyllä kait kettu luolaansa pojat jättää, kun koirat sisään samoovat", mumisi hän. — Asia oli, että suurin osa tullaamattomista tavaroista oli paremmassa tallessa kuin ranta-makasiinissa.
Samana päivänä vähää ennen kapteenin lähtöä kaupunkiin oli hänen ja hänen rouvansa välillä ollut pitkä keskustelu. Kun se oli päättynyt, se keskustelu, nauroi kapteeni ilkeästi. Rouvan kasvot olivat kylmät kuin ainakin. Tulevia vieraitansa varten rupesi hän kohta siivoomaan salia yli-kerrassa. Kapteenilla oli vielä lyhyt keskustelu — erään haaksirikkoon menneen laivansa merimiehen kanssa.
Että kaikissa näissä vehkeissä oli jotakin salattuna, se oli varmaa.
Rouvan sanat, kun oli kapteeni lähtenyt kaupunkiin, osoittivat sitä.
Ylikerran salia siivotessaan mumisi hän: "kirottu puotipoika, sen saat
sinä kohta maksaa!"
X.
Päivä alkaa koittaa.
Pappilassa elettiin hiljaista elämää. Tosin oli Liinalla usein ikävä ystäväänsä Amandaa; mutta mitä auttoi ikävyys? Kapteeni oli tullut kotiin, eikä Liina enää toivonut saavansa nähdä ystäväänsä pappilassa. Hän oli hänelle kahdesti kirjoittanut, mutta Amanda ei ollut vastannut. Liina mietti usein syytä tähän, ja hän arvasi oikeen, kun arvasi että kapteeni oli hänen kirjeestänsä saanut vihiä ja kieltänyt Amandaa vastaamasta. Kaipasivat muutkin pappilassa Amandaa aina väliin, sillä Amanda oli elävällä kuvituksellaan huvittanut kaikki. Mutta löytyi pappilassa toki yksi, joka iloitsi siitä, ettei Amandaa siellä näkynyt. Tämä ainoa oli Heikki. Hän sai nyt oleskella Liinan likisyydessä, sai nauttia Liinan ystävällisyyttä — ja muuta ei Heikki parka tahtonut.
Toki muuta. Eräs piioista oli kerran pilan päältä Heikin kuullen puhunut Liinan häistä. Tuo puhe oli vaan leikkipuhe, sillä Liinalla ei kosijaa ollut — ainakaan tiettyä. Mutta kumminkin oli tämä puhe käynyt omituisella tavalla Heikkiin. Se ilmaisi hänelle, kuinka rakas Liina hänelle oli; se sai hänen tunteensa selviämään hänelle itsellensä. Hän tunsi, että jos Liina naitaisiin, niin olisi hän, Heikki, elämänsä loppuun saakka onneton. Heikki parka alkoi jo ymmärtää, että hän Liinaa rakasti. Mutta Heikki ei huolinut ajatella tulevaisuutta. Hän eli päiväkseen ja oli onnellinen, kun sai olla Liinan likisyydessä ja nähdä, että Liina hänelle oli ystävällinen.
Huhu, joka kävi kapteenin haaksi-rikosta, ei ollut mikään salaisuus pappilassa, mutta siitä ei paljon puhuttu. Provasti oli kerran kumminkin, kun rouva Renner siitä rupesi puhumaan, niinkuin itsekseen sanonut: "Kumma kuinka kauan pahuus saa riemuta", ja lause todisti, että provastilla oli kapteeni muistossa.