Me puhuimme tämän kertomuksen alussa muutamia sanoja Suomen merimiehistä yleensä. Me sanoimme, että useimmat heistä ovat rehellisiä, ja pian lapsellisiakin olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista rikoksista; mutta me lisäsimme: ei ruista, missä ei rikkaa.
Erään tämmöisen rikkakasvin Suomen merimiesten seassa olemme me nähneet. Mutta monta semmoista ei toki löydy. Totta on että merimiehet näkyvät meille raa'oilta, että me hämmästymme heitä, jos tapaamme heitä esimerkiksi kapakoissa. Ken siellä kuulee heidän puhettansa pullon ääressä, saa usein aihetta kauhistukseen. Mutta kumminkin ovat useimmat ne seikat, jotka tätä kauhistusta herättävät, vaan pintapuoliset. Julmia sanoja me kuulemme, ja arvaamme niitä, joista nämä julmat sanat lähtevät, julmiksi miehiksi — mutta useimmasti erehdymme tuomiossamme. Julmalla sanalla ei ole juurta sanojan sydämessä. Ulkonainen tapa on raaka, on koleisen kiven pinnan kaltainen. Mutta koleisen kiven sisässä voi väliin puhdasta kultaa löytyä. Niinpä usein merimiehissäkin. Heidän suunsa on usein täynnä törkeyttä, mutta suuta syvemmälle ei tämä törkeys ole päässyt laskeumaan. Rinnassa asuu miehuus, miehuudessa useinkin lapsellinen viattomuus. Kova työ on kouluuttanut heitä; kova työ saa aikaan kovia tapoja; työt ja tavat muodostavat miehen. Mutta näissä töissä, näissä tavoissa ei löydy mitään, joka saastuttaisi sydäntä. Ja senpä tähden asuukin usein merimiehen kovan kuoren sisässä sydän, jossa lapsellinen viehkeys ja hellämielisyys vallitsee, — vaikka pinta on karskea kuin pohjoisen pakkanen.
Kullakin ihmisellä on eri luonteensa. Toiseen koskee kipeästi mitä toinen ei tunne ensinkään. Toinen muistaa kuolinpäiväänsä saakka loukkaavan sanan; toinen ei loukkaavasta sanasta loukkau ensinkään. Toisessa elää koston-himo, joka pimittää hänen elämänsä ilon, toisessa leimuaa tämä himo salahmana tuleen, mutta katoo ja sammuu niin nopeasti kuin salahma; toisessa vielä ei saa mikään koston himoa syntymään.
Lujimmissa luonteissa elää muisto kärsitystä vääryydestä unohtamatta. Lujaluonteinen voi tosin hillitä itseänsä, jottei katkera muisto muodostu kostonpyynnöksi; mutta itse muistoa ei hän voi tukehuttaa. Se kalvaa niinkuin ruumiinmato häntä yhä, sitä katkerammasti kuta syvemmälle hänen sydämeensä kärsitty vääryys koski. Omituista onkin nähdä hellän, rakastettavan, jota olemme oppineet kunnioittamaan rauhan sanansaattajana, äkkiä muuttuvan, kun hän muistaa jotakin, joka, jopa aikoja takaperin, haavoitti hänen sydäntänsä. Mepä hämmästymme niinkuin se, joka kaunista tarua lukiessaan, käännettyä kirjassa lehden, lukee jotakin, jota hän ei olisi voinut aavistaa. Niinpä on ihmissydänkin kirja, jossa löytyy monta lehteä. Aika kirjoittaa niihin; niiden täydellistä lukiaa kumminkaan ei löydy maan päällä. Mutta jo niistä muutamista riveistä, mitkä me ihmiset voimme saada selville, saamme me aiheita hämmästykseen.
Eräänä syksy-aamuna oli rivi, jommoista ei olisi kukaan voinut uskoa löytyvän kirjoitettuna Lauri Varpusen sydämen kirjassa, luettava suurilla kirjaimilla; nämä oikeen loistivat ikäänkuin isonnus-lasien takaa; mutta isonnus-lasit olivat Lauri Varpusen suuret silmät. Vastikään, kun nyt esillä oleva lehti sydämenkirjassa vielä piilousi toisten lehtien takana, välttyivät näitten isonnus-lasien tuolta puolen sanat: viattomuus, rakkaus, ystävällisyys, hiljamielisyys, rehellisyys, uutteruus, miehuus. Mutta kun lehti käännettiin, luettiinpa toiselta sivulta: viha kuolemaan saakka, kostonpyyntö ijankaikkisuuden rajoja ulommalle.
Lauri Varpunen oli pienen tilan omistaja, joka asui lähellä K——n kaupunkia. Hänkin oli nuorena ollut merimies. Mutta merimieheksi, joksi hän oli ruvennut syystä, ettei hänen kodissansa häntä tarvittu. Siellä kun oli neljä häntä vanhempaa veljestä työtä tekemässä — merimieheksi ei hän kelvannut; siihen oli hänen luonteensa liian tulinen. Hänen ensimmäinen ja ainoa meriretkensä oli kestänyt kaksi vuotta; maailmaa oli hän saanut nähdä, mutta vielä enemmän oli hän saanut tuta laivakuria, milloin syystä, milloin syyttömästi. Kun hän kahden vuoden kuluttua jälleen pääsi kotiinsa, vannoi hän ei sinä ilmoisna ikänä enää menevänsä merelle, ja sen valansa oli hän pitänyt. Mutta iloinen poika, joka merelle oli lähtenyt, toi sieltä maalle muassansa muiston, joka alati pysyi hänen mielessänsä niin elävänä kuin hetkenä, jona se oli alkunsa saanut. Lauri oli syytetty varkaudesta ja siitä saanut varkaan rangaistuksen, vaikka hän oli syytön. Varas oli hänen syyttäjänsä, tuomari oli hänen oma kapteeninsa, joka — siitä oli Lauri vakuutettu — tiesi hänen viattomuutensa. Tämä käytös Lauria kohtaan piirtyi hänen sydämeensä kirjaimilla, mitkä liian syvälle painuivat, jotta aika olisi voinut ne kuluttaa pois. Muisto tästä sai Laurin elämän pimeäksi, ja samalla kun hän huomasi, että häntä hänen veljensä ja entiset toverinsa ylönkatsoivat, samalla lujeni kallion kovaksi hänen sydämessään viha hänen syyttäjäänsä ja hänen tuomariansa vastaan.
Hänen syyttäjänsä oli Jolsan Matti.
Hänen tuomarinsa ja kurittajansa kapteeni Konrad Kornman.
Toistakymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jona tämä tapahtui; Lauri Varpunen oli tämän ajan kuluessa voittanut jälleen yleisen luottamuksen ja arvon; puhe hänen rikoksestaan ja rangaistuksestaan oli hiljennyt; sitä ei muistanut enää kukaan muu kuin yksi ainoa.
Ja tämä ainoa oli Lauri itse.