Tänne Raasilan kestikievari-taloon saapui pieni Heikki holliin päivänä, jona sattui olemaan tavallista enemmän matkustavaisia liikkeellä. K——n kaupungissa olikin parin päivän perästä syysmarkkinat pidettävät. Väkeä oli näitä varten kokoontunut läheltä ja kaukaa. Heikki kun pihalle pääsi, sai hevoisensa erääsen suojaan, jossa jo sitä ennen oli kaksi hevoista ja suuri niinimatoilla peitetty kuorma. Sieltä, kun oli hevoisen marhaminnasta sitonut kärryjen pyörään, meni hän pihalle, missä hän, joka kaikkiin tälläisiin oloihin oli harjaantumaton, ihmeekseen katseli väkeä.
Toisia meni, toisia tuli ja olisipa Heikki pian saanut piisalle asti tästä, ellei väen seurassa olisi ollut mies, joka veti kaikkien, etenkin nuorten huomion. Itsessä miehessä ei ollut mitään erityistä katseltavana, vaikka hän oli muukalainen, mutta hänellä oli erinomainen soittokalu, jonka tapaista ei Heikki ainakaan ollut ennen nähnyt, ja tämän soittokalun päällä hyppi pieni elävä, jonka Heikki ensinnä pelästyen luuli pieneksi piruksi, mutta pian sai tietää olevankin marakatin. Tämäpä nyt oikeen Heikin mieleen. Hän tunkeusi soittokalua, jonka luuli positiiviksi kutsuttavan, niin likelle kuin pääsi, ja kysymyksiä olisi hänellä ollut, jos millaisia tehdä, jos vaan soittaja olisi osannut taikka viitsinyt niihin vastata. Mutta vaikka ei Heikki vastauksia saanutkaan, ei hän sitä pahaksi pannut; pientä elävää ihmetteli hän niin, että tuskin tiesi, mitä kysyi. Hupaista oli hänen etenni nähdä, miten pieni apina naurettavalla tavalla kiitti, kun joku hänelle lantin antoi. Jos Heikillä olisi lantteja ollut, olisi hän ajattelematta antanut ne marakatille; mutta kaikeksi onneksi ei hän vielä ollut kyytiä kulettanut, ja senpä tähden oli kukkaronsa, minkä hän Liisalta oli saanut, ihan tyhjä; muuten — tiesi miten olisi kyytirahojen käynyt. Heikki oli kauan tätä kummaa katsonut ja hän hypähti oikein ilosta kun joku antoi marakatille kiven tahi puun-palasen rahan asemesta. Marakatti käänteli ja väänteli kiveä ja puun-palasta, koetti sitten kelpaisiko tuo syötäväksi, ja heitti sen sitten, kun mitättömäksi huomasi, irvistellen ja kummallisesti hyppien kauas tyköään. "No, ei tässä maailmassa kummempaa!" huusi Heikki taitamatta iloansa hillitä.
Tämä huvi oli jo kestänyt toista tuntia. Heikki oli unohtanut, mitä varten hän oli kulussa, oli unohtanut hevoisensa ja missä oli. Marakattia, marakattia vaan hän katseli. Hän oli uskaltanut sille tehdä pitkää nokkaa, ja kas kummaa! Heikin suureksi iloksi oli marakatti myöskin tehnyt pitkää nokkaa, ja oikein takajaloillaan; ja sitäpä ei Heikki olisi ollut mies tekemään. Poika tuli tästä uskaliaammaksi, jotta nyt vihdoin tohti marakatille tarjota vähäisen leipäpalan. Marakatti sitä katseli ja käänteli; mutta luultavasti ei se ollut hänen mieleensä, sillä hän, kun oli maistanut sitä, heitti sen inholla ja irvistyksellä kauas pois. Heikki nyt tarjosi puupalasen. Mutta tätä tarjotessaan, sattui hän, joka ei ensinkään tiennyt pelätä marakattia, sitä ihan lähelle. Hän tahtoi samalla koettaa kädellänsä, miltä pienen elävän turkki tuntuisi, mutta sitäpä hän sai katua, Pieni elävä, joka ehkä kauan oli tällaista tilaisuutta odottanut, puri äkki-arvaamatta Heikkiä sormeen ja hypähti samassa hänen päähänsä, antoi hänelle useita korvapuusteja, ja sieppasi muistoksi hollipojan tukasta aika joukon hivuksia. Tämän oli apina tehnyt silmänräpäyksessä ja mitä naurettavimmalla tavalla; mutta mitäpä hyvää siitä Heikille; eipä hän, poika parka, sitä itse saanut nähdäkään. Väen nauraessa vetäysi Heikki isosti itkien kauas pois, huolimatta katsetta, miten marakatin omistaja nyyhkäsi ketjua, jolla pieni elävä oli positiivissa kiini, ja kuritti muutamalla iskulla pahankurista, joka nyt irvistelemisillään näytti, ettei hänen mielestänsä kuri tässä ollut oikeen paikallansa.
Heikki oli saanut kyllinsä marakatista. Hänellä oli paksu, tuuhea tukka, siitä oli kyllä varaa kourallisen siepata, mutta sormestaan, siitä ei ollut varaa mitään ottaa; se oli pieni jo ennestään. Tosin ei ollutkaan marakatti siitä mitään ottanut, mutta eipä paljon puuttunutkaan, sillä etusormen päässä oli haava, pieni, mutta syvä, ja sitä pakoitti äärettömästi, itkien ja koettaen saada veren juoksun lakkaamaan, vetäysi Heikki suojaan hevoisensa luo. "Minä olin paha. Se oli oikeen minulle", tunnusti hän itselleen.
Suojassa, maaten heinissä kärryissään, olisi hän kentiesi kauankin itkenyt, ellei uteliaisuus olisi saanut hänet äkkiä pihalle jälle, Yhden istuttavat kääsit, joiden toisessa aisassa oli heleästi soiva kello, oli pysähtynyt vierashuoneen eteen. Kääseistä hypähti keski-ikäinen mies ja huusi komentavalla äänellä hevosta.
"Minnekä nyt on Rytilän patronin kiire?" kuuli Heikki väen seassa jonkun kysyvän. Mutta hän ei siinä ehtinyt kauan uteliaana seisoa, sillä isäntä huusi, että Mattilan hevoinen oli lähtevä patronia viemään.
"Tässä minä olen", huusi Heikki vastaukseksi.
"Sinunko Mattila on holliin pannut; eikö hänellä parempaa ollut? Mutta yhden tekevä; valjasta pian hevoisesi".
Heikki juoksi suojaan ja sai pikaisesti hevoisensa valjaisin, vaikka kipeää sormea julmasti pakoitti. Sitten ajoi hän kärrynsä vieras-huoneen eteen, ihan samassa kun Rytilän patroni sieltä astui.
"Miks'ei ole minulle hevoista annettu?" kysyi patroni, äreästi kääntyen isäntään, joka juuri tuli väen tuvasta.