Nyt rupesi Heikki itkemään.
Kovinta kovuutta olisi hän voinut itkemättä, valittamatta kärsiä, kun vaan itsessään tiesi syyttömyytensä; syytön hän tosin oli tässä, syytön ettei hän rahojansa saanut, mutta rahat eivät olleet hänen, ne olivat hänen kasvate-isänsä.
Lauri oli joutunut hänen kauttaan vahinkoon — se sai kyyneleet Heikin silmiin.
Pihalla oli väen seassa joukko poikaisia. Eräälle näistä, joka taisi olla noin Heikin ikuinen, kävi itkiää sääliksi; hän lähestyi häntä ja sanoi:
"Älä itke, minä näin että Mannilan Jaska sai herralta rahaa sinulle annettavaksi".
"Se on vale" — huusi joukosta noin 18 vuotinen poika. "Se on sula vale, lienet itse saanut rahat ja syytät muita".
"Tiedätkö huutia hunsvotti!" ärjäsi isäntä, — "teetkö poikani varkaaksi?"
"Minä näin, että herra antoi" — vakuutti pieni poika.
"Se on Jumal avita valhe" — huusi Jaska, — "katsotaanpas lakkariisi, saadaan nähdä kumpi varas on". — Ja Jaska, suuri ja väkevä, samosi kerjäläis-pojan päälle, joka turhaan koetti puolustaa itseänsä.
Painiskelu siinä nyt syntyi, joka vihdoin loppui niin, että Jaska sai käsiinsä kerjäläisen ryysyistä pienen, vanhan kukkaron, jossa oli noin neljättäkymmentä kopeikkaa rahaa.