Kapteeni tunsi seudun. Tästä kävi tie hänen entiseen kotiinsa
Koivikkoon; mutta sinne oli puolen peninkulmaa matkaa. Paljoa
likempänä, pienen koivumetsän takana lahden pohjukassa oli torppa.
Sinne lähetti hän kyytipojan.
Yö oli lämmin ja kaunis. Sen hiljainen juhlallisuus ei tuonut kapteenin rintaan minkäänlaisia juhlatunteita; päin vastoin! Kuta enemmän hän mietti vasta tapahtunutta onnettomuutta, sitä enemmän vihastui hän. Heikki oli syypää kaikkiin. Hänen töyttäyksensä oli saanut kapteenin kääntymään, jottei hän huomannut, kun hevoinen pillastui, ennenkuin ojassa maattiin. Tuota kirosi kapteeni istuessaan ojan reunalla, odottaen kyytipojan tuloa.
Hän sai kauan odottaa; kyytipoikaa ei kuulunut. Kapteenin viha yhä yltyi. Hän ei itse tahtonut mennä tuohon torppaan, siitä syystä, että se oli Jolsan Matin ja hänen vaimonsa asunto. Ja kapteenin ja Jolsan Matin väli ei ollut enää käskijän ja käskyläisen. Mutta kun kyytipoika liian kauan viipyi, täytyi hänen nousta ja mennä torppaan.
Jolsan Matti oli, kun Jolsan saarelta toistakymmentä vuotta takaperin muutti, kaikkien kummaksi ostanut vähäisen maan. Mutta sitä maata ei hän kauan jaksanut pitää. Muutamien vuosien kuluttua oli se pakosta myyty ja siitä saakka oli Matti oleskellut milloin missäkin. Noin 6 vuotta takaperin oli hän ruvennut pitämään pikku-kauppaa, kulkien talosta taloon; mutta paremmin kuin kaupallaan eli hän ilkitöillä ja varkauksilla. — Niin ainakin luultiin, vaikkei mitään tällä kohdalla varmuudella tietty. Jolsan Matti osasi niin viisaasti lakaista umpeen jälkiään. Mitään vakinaista asuntoa hänellä ei moneen vuoteen ollut, kunnes hän, syksynä ennen kuin vasta ylempänä mainittu onnettomuus kapteenia kohtasi, oli omin lupinsa ottanut asuntonsa Karva-Annan töllissä, josta Anna muori kesällä oli muuttanut hautaan. Täällä asui hän nyt Leenansa kanssa, joka oli jo jotenkin vanha, mutta vielä täydessä voimassa ja — luonteeltaan sama kuin ennen. Täällä asui Matti — tahi paremmin sanoaksemme: tänne pistäysi hän silloin tällöin; enimmät ajat oleskeli hän milloin missäkin.
Kun kapteeni nyt lähestyi Jolsan Matin asuntoa, oli Matti niinkuin tavallisesti poissa. Me tiedämme että hän oli kaupungissa. Mutta Leena muori oli kotona ja häntä oli kyytipoika juuri saanut herätetyksi, kun kapteeni astui huoneesen.
"Ho hoo! Mistä päin nyt tuuli käy!" — huusi Leena muori, kun tunsi kapteenin, joka kyykistyneenä kävi matalasta ovesta sisälle. "Joko taasen tarvitaan Jolsan Mattia? Siitä on kauan, kun kapteeni Kornman hänet viimeksi muisti. Onko Unda-laiva joutunut karille, vai onko Feliks'issä nostokaluja, silkkiä, viiniä…"
"Suus kiini, sinä sammakko! Missä on Matti?" huusi kapteeni, joka tiesi, ettei hän Matin eukolle sanasodassa piisannut.
"Niin: Matti, Matti! kun hän tarvitaan… Mutta: mene helvettiin, kuonasuu! kun häntä ei tarvita… Matti! tiedänkö minä missä Matti on? Se lempo ei huoli eukostansa enemmän kuin ryysyisistä virsuistaan. Kieleni kuivaa kurkkuun; en ole märkää maistanut koko kesänä… Mutta mitä hän siitä huolii, lemmon luoma! Matti! Häntä en ole viikon päiviin nähnyt…"
Kapteeni oli tottunut kaikenlaisiin; mutta tämä näky, tässä hänen edessänsä, oli niin törkeä, että häntä iletti. Ryysyisessä hameessa, joka tuskin peitti ruumista, seisoi eukko noessa silmin, hajahiuksin vuoteen vieressä, minkä ruokottomuutta ei käy kertominen. Kapteeni tiesi, niinkuin jo sanoimme, että eukon kanssa kieliminen oli verrattava vasikkojen kanssa hyppäämiseen; mutta hän tiesi tuulenpuuskan, joka sai eukon myötätuuliseksi.
"Suus kiini!" huusi hän. "Tule nostamaan kääsit ojasta, niin täytän pohjattoman suukitasi väkevimmällä viinalla".