"Sepä ihmeellistä!" mumisi Jolsan Matti — sillä hänpä se onkin toinen näistä miehistä. — "Mistä riivatusta on eukko saanut viinaa? — Ja ruokaakin?" lisäsi hän sitten. "Sepä nyt meille tarpeellisempaa… Anna viinan olla, Kalle!" huusi hän, kun huomasi toisen aikovan maistaa eukon jäännöksiä. "Tänään ei tippaakaan, ennenkuin on työ tehty".
"Voitele sinä sillä nokkaasi jos tahdot, mutta minun kurkkuni tarvitsee vähän kastetta" — vastasi toinen Kalleksi kutsuttu ja oli juuri viemässä kaljatuopin laidan huulillensa, kun Matti äkkiä sieppasi astian hänen käsistänsä.
"Oletko todellakin riivattu!" huusi hän. "Jos pääsisit makuun, et herkeisi ennen, kun pohja sisältä olisi yhtä kuiva kuin ulkopuolelta. Ja miten sitten aikeemme kävisi?" Ja Matti kaasi astian mökin likaiselle lattialle.
Toinen, kun tämän äkkiarvaamattoman, vähässä ajassa tapahtuneen teon huomasi, päästi julman kirouksen ja oli vähän vailla rynnätä käsipuolisen päälle.
"Pysy nyt alallasi!" ärjäsi Matti. "Jos olisit ollut ihmisittäin, olisi viina säästynyt, siksi kun työmme on tehty. Onko sinulla tiirikat kaikki tallella?"
"Mikä saakeli ne olisi meiltä vienyt!" karjasi kumppani vihaisesti.
"Tuossa, syö nyt palanen… Kello on nyt kohta viisi … perhana!
Muutama tunti vielä".
Kalle otti vastaan tarjotun leipä-palasen, silmäillen vihaisilla, mutta samalla himoisilla silmillä viinasta märkää lattiaa. "Likanen ja musta kun tunkio", mumisi hän, nähtävästi jotakin mielessä.
Matti ei enää sen kovemmin huolinut toveristaan. Hän otti vähäisestä laukusta, minkä selässänsä oli kantanut, nuorakääryn ja katseli sitä. "Ei peijakas niinkään pian lähde kuin luulet", mumisi hän. "Olit, sen mokoma, lähteä, sanomatta minulle sanaakaan! Ellet hyvällä, niin pahalla… Se on hienoa, mutta se kestää" — lisäsi hän ja pani nuoran pöydälle.
"Otetaanko henki, ellei muu auta?" kysyi Kalle.