Hän koputti hiljaan akkunalle. Hän sai koputtaa kovemmasti, ennenkuin kapteeni Konrad sitä kuuli. Kapteeni kuuli vihdoin ja seisattui akkunan eteen. Hän silmäili ulos.

Siinä seisoi mies, jonka hän tunsi; mies, josta hän ei enää tahtonut tietää mitään nyt, kun hän ei häntä enää tarvinnut. Hän oli kyllästynyt tähän mieheen; hän vihasi häntä, mutta samalla pelkäsi hän häntä. Hänen oli täytynyt silloin tällöin antaa Matille vähän sitä, mitä tämä pyysi; sillä hän pelkäsi, että rikoskumppaninsa käyttäisi tietojaan hänelle vahingoksi; mutta yhtä usein oli hän närkästyneenä ajanut tyköään vaativan kerjäläisen. Mutta mitä kapteeni olikin antanut, vähäisenä, mitättömänä piti Matti kaiken sen. Salaisuudet, mitkä Matti tallensi ja vuosikausia oli tallentanut, olivat hänen mielestänsä suuremmasta arvosta, kuin ne vähäiset rovot, mitkä kapteeni oli hänelle ylönkatseellisesti heittänyt.

Levotoinna, saamatta unta oli kapteeni kulkenut velivainajansa kamarissa edes takaisin. Hän oli miettinyt asioitansa, miettinyt miten hän suuremmalla voitolla voisi niistä selvitä ja samalla pysyä ainakin siinä maineessa, missä hän nyt oli. Hänen oli täytynyt tunnustaa itselleen, että hänessä itsessään oli jonkunmoinen muutos tapahtunut; tämän luuli hän huomaavansa siitä, että hän, joka ennen ei laisinkaan lukua pitänyt muiden puheesta, nyt ei sietänyt, että hänestä pahaa puhuttiin. Hän oli tänä iltana, sen verran kuin hänen kaltaisensa ihminen sitä taisi, pitänyt tutkintoa oman itsensä kanssa ja huomannut, että tähän muutokseen oli syynä tyttärensä Amanda. Tämä kasvoi kasvamistaan ja häneen olivat kapteenin tunteet kiintyneet. Hän rakasti tytärtänsä. Ainoa merikulku vielä, ja kapteeni päätti irtaantua kumppanuudesta Karlgrenin kanssa, sekä ruveta kunnon ihmisenä elämään Rytilässä tyttärensä eteen. Tähän päätökseensä oli syynä sekin, että asiat hänelle, hänen ollessansa kumppanuudessa Karlgren'in kanssa, eivät ensinkään olleet niin onnistuneet, kuin hän oli sitä itselleen, liittoon ryhtyessänsä, kuvaillut. Hän tiesi siihen lisäksi, että Karlgrenin itaruutta naurettiin, että häntä pidettiin typeränä, sekä että hänelle, kapteenille, tuli osaksi vähän tätä naurua. Hän oli nainut Wapon, kauppiaan sisaren, omanvoiton-pyynnöstä, mutta koko hänen voittonsa tästä avioliitosta oli ollut rauhatoin koti-elämä. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että Wappo se olikin, joka nimen-omaan isännöitsi Rytilässä, ettei hänellä ollut uskallusta eikä voimaa tätä olentoa vastustaa. Päästäksensä vähäksikään aikaa vapaaksi avioliiton lujista siteistä, oli hän päättänyt lähteä merelle. Sitten enemmän mietittyänsä asiaa, oli hän huomannut oman hyötynsäkin sitä vaativan. Merellä, missä hän taasen oli entinen kapteeni Kornman, saisi hän ehkä miehuutta, jotta kotiin tultuansa taitaisi taloutensakin ohjat pitää, kuten laivan komantoa mereltä. Totta on, etteivät kapteenin ajatukset tällä alalla olleet oikeen selvät, mutta se ei häntä huolettanut. Aikaa kutakin, ajatteli hän.

Kapteenissa oli, jos syvemmälle hänen sielunsa pohjalle silmäilemme, tapahtunut, aina vähin, toinenkin muutos. Samalla kun hän tunsi, että hän tytärtänsä rakasti, tunsi hän myöskin jotakin outoa, jotakin tähän saakka tuntematonta sydämessänsä. Hän oli kokonaan unohtanut, mitenkä hän oli päässyt Rytilän omistajaksi, mutta nyt kun rakkauden tunteet hänessä pääsivät henkiin, tunkeusi tuo muisto aina väliin hänen mieleensä. Se ei ollut häntä juuri sanottavasti rasittanut, mutta se ei häntä ensinkään miellyttänyt, ja hän koetti sentähden päästä siitä vapaaksi. Nyt kun hän velivainaansa kamarissa kulki, missä kaikkien olisi pitänyt häntä muistuttaa siitä, ei hän sitä muistanut, ennenkuin hän näki Jolsan Matin akkunan takana seisovan. Mutta silloin tunkeusi muisto kaikesta, mitä hänen ja käsipuolisen välillä oli tapahtunut, silmänräpäyksessä häneen.

Sanotaan, että kaikkein paatuneinkin ihminen, joka ei pelkää Jumalaa eikä ihmisiä, kun saa hiljaisuudessa rikoksiansa miettiä, jopa haavanlehden liikunnostakin hämmästyy, kun äkki-arvaamatta kuulee sen suhinan. Niinpä kävi kapteeninkin kun hän näki Jolsan Matin. Mikä toi tämän nyt tänne; mikä sai hänen häiritsemään kapteenin ajatuksia ihan hetkenä, jona kapteeni ajatteli palata pahoilta teiltään?

Äkki-arvaamaton näkö kuluneista ajoista herättää muistiimme kaikki ne seikat, jotka ovat yhdistyksessä tämän näön kanssa. Ystävän kun näet, jota et vuosikausiin ole nähnyt, heräävätpä usein muistiisi sen hetken tapaukset, jolloin tämän ystävän viimeksi näit. Miten heräävät nämä muistit, mikä tekee ne sitä elävämmiksi kuta omituisemmat seikat olivat, joina tapaukset tapahtuivat? Tähän kysymykseen en ota vastatakseni. Mutta että niin on, sitä ei epäile kukaan.

Silmänräpäyksessä vilahti elävänä muistona kapteenin sielussa kaikki, mitä oli tapahtunut yöllä, jona hänen veljensä kuoli. Jolsan Matti, joka akkunan takana seisoi, kutsui nämä muistot esille. Hänen muotonsa pyyhki pois aikojen pilvet, mitkä kapteenin sydämen pohjalla peittivät mitä sanottuna yönä oli tapahtunut, ja kapteeni muisti nyt tämän yön tapahtumat niin selvästi kuin olisivat ne ihan juuri nyt tapahtuneet. Hän luuli näkevänsä veljensä, joka tarjosi hänelle kätensä ja kysyi, minkä tähden hän häntä vihasi; hän oli näkevinänsä provastin, joka läpitunkevilla silmillä häntä silmäili. Hän ei ollut osannut olla varullansa; tämä näkö oli silmänräpäyksessä paljastanut kapteenille mitä hän vuosien kuluessa oli kokenut saada itseltänsä yhä enemmän unohtumaan. Hän hypähti pian kohoksi, kun hän näki sen, jota hän kaikkein vähinnä olisi tahtonut nähdä, jonka hän mielellänsä olisi syössyt syvimpään helvettiin.

"Mitä sinä tahdot?" ärjäsi hän, kun tuo muistien silmänräpäys oli kulunut ja hän jälleen oli tointunut ja saanut kuluneiden aikojen aaveet kootuksi ja lukituksi entiseen piiloonsa. Mutta samalla muisti hän kaiketi, että hän, jos näin kovalla äänellä puhuisi, voisi herättää vaimonsa, sillä hän kääntyi ja katseli ympärilleen, huomatakseen olisiko ketään likisyydessä. Hän pelkäsi Jolsan Mattia — sentähden ei hän uskaltanut huutaa, hän ei ensinkään tahtonut, että kukaan näkisi Jolsan Mattia, sen tähden kertoi hän hiljemmalla äänellä kysymyksensä.

Jolsan Matti lienee ymmärtänyt, mitä kapteenin mielessä liikkui, kun tämä kääntyi ja katseli ympärilleen, sillä hän hymyili. Mutta hänkin oli samasta mielestä kuin kapteeni, että, näet, kahden keskustelu, josta ei kukaan kolmas mitään tietäisi, olisi heidän välillänsä nyt sopivin — sentähden vastasi hän niin hiljaan, että kapteeni tuskin kuuli hänen sanojansa: "Päästäkää minua kamariinne".

Sopimattomammalla ajalla ei olisi Jolsan Matti voinut tulla kapteenin puheelle.