Provasti Wern oli vanha, rehellinen mies. Miksikään suureksi maailmassa ei häntä ollut aiottu. Hän hoiti virkaansa uskollisesti ja auttoi, missä näki apua tarvittavan. Hän ei kantanut nurjaa mieltä ketään vastaan — sen osasi hän, kun tutkinnolle oman itsensä kanssa rupesi, tunnustaa — mutta löytyipä yksi ihminen, jota hän inhoi. Tämä ihminen oli kapteeni Kornman. Min tähden hän häntä inhoi. Sitä hän ei kellekään sanonut; hän hämmästyi, kun hän tätä itsessään ajatteli — mutta hän ei voinut inhottavasta tunteesta päästä, kun hän näki kapteenin. Hän tiesi itsessään että hän tiesi enemmän kapteenista kuin kukaan muu, vaikka ei hän voinut toteen näyttää näitä tietojaan. Se silmäily, jolla kapteeni oli patroni Kaarle Kornman vainaan pientä poikaa silmäillyt yöllä, jona läksivät kuolevaisen kamarista, se silmäily muistui usein provastin mieleen ja se sanoi hänelle sanoja paremmin, mitä kapteenin sydämmessä liikkui. Kun sitten poika katosi ja hänen ruumiinsa löydettiin, uskoipa provasti tosin että patroni vainaan ainoa perillinen oli elävitten joukosta kadonnut, ja sitä uskoansa ei hän salannut, mutta jos joskus tuli kysymys siitä kuka tämän pienosen oli hävittänyt, niin silloinpa salasi provasti vastauksen. Hän muisti silloin silmäilyä, minkä kapteeni oli veljensä poikaan heittänyt, ja se silmäily sanoi provastille, mitä provasti ei muille kertonut. —
Provasti oli, niinkuin sanoimme, jo ijäkäs mies. Hänen perhettään hoiti hänen sisarensa, — leskirouva Renner; perhettään! — niin jos hänellä olisi perhettä ollut. Provasti oli naimaton; hänellä siis ei perhettä ollut, vaikka hän useinkin perheestään puhui. Mutta siihen luki hän tämän sisarensa ja hänen kaksi tytärtään. Näitä rakasti provasti niinkuin omia ainakin rakastetaan. Anna, vanhempi leskirouvan tyttäristä, oli jo useita vuosia päälle kahdenkymmenen. Hän oli kivuloinen ja siitä syystä sedän lemmitty; nuorempi tyttö Liina sitä vastaan — kolmetoista vuotinen hempukka — oli terve, raitis ja kaunis, kuin kedon kukkaiset, joita hän siskoiksensa kutsui, oli iloinen kuin lintu vapaudessaan, oli hellä niinkuin laupeus itse — ja näistä syistä oli hän sedän lemmitty. Ikäväksi oli provasti tuntenut päivänsä ennenkuin rouva Renner hänen luokseen muutti asumaan! Tämä oli tapahtunut viisi vuotta niitten seikkain jälestä, jotka olivat yhdistyksessä patroni Kaarle Kornmanin kuoleman kanssa. Liina oli silloin pieni 3 vuotias lapsi. Mutta siitä päivästä, jona Liina pappilassa enskerran keinui setänsä polvella, oli ukon ikävä kadonnut. Provastin riemu oli siitä lähtein pitää silmällä, mitenkä tyttö kasvoi, miten hänen kauneutensa kehkeytyi; miten hyvien avujen alkeet hänen sydämessänsä päivä päivältä työnsivät juurensa aina yhä syvemmälle, samalla kuin ne jokapäiväisessäkin elämässä näyttivät hedelmiänsä.
Pappilan matalalla portaalla istuivat sisaret. Äiti, rouva Renner, pani kyökissä palkollisille evästä, kun näiden huomenna oli mentävä johonkin ulkotyöhön etäämmälle kotoa. Anna nojasi päänsä nuoremman sisarensa rintaa vastaan ja nuorempi sisar leikki sormillaan vanhemman sisaren palmikkojen kanssa. He odottivat siinä armaan setänsä kotiintuloa. Liinan vieressä makasi kirja vielä auki; siitä oli hän vasta lukenut. Anna oli luettanut häntä ja Liina osasi läksynsä. Liinan päivät olivat jaetut kahtia; toinen puoli niistä oli äidin omaisuus; se puoli kului kotoisissa askareissa. Toinen puoli oli provastin ja se kului lukemisissa. Provasti oli itse ottanut kehittääksensä niitä tiedon taimia, mitkä Liinan terävässä ymmärryksessä jo olivat siemenestänsä puhjenneet. Ja Liinan iloisimmat hetket olivat ne, jolloin setä hymysuin ja hellin silmin taputti hänen kullan-keltaisia kiheriä hivuksiaan ja kiitti häntä, kun oli "vettä valain" osannut osattavansa.
Nyt odotti Liina tällaista hetkeä. Hän oli jo kauan sitä odottanut; olipa ikävissään vielä kerran ja taasen vielä kerran lukenut läksynsä. Mutta nyt pani hän pois kirjan eikä uhannut enää katsoakaan siihen tänä iltana.
Anna, joka sanomattomasti rakasti sisartansa, painoi hänen päänsä rintaansa vastaan. Rouva Renner tuli kyökistä ja lausui, että nyt oli hän työnsä lopettanut. Silloin huomasivat Liinan silmät ensiksi, että hänen armas setänsä tuli.
Hän nousi ja juoksi tullutta vastahan. Mutta kun hän näki, että provasti nyt ei yksin tullut, että hänellä oli sylissänsä poika, jonka pää lepäsi provastin olkapäätä vastaan, silloin huudahti hän.
Mutta provasti käski erään palkollisista, joka pihalla seisoi, luokseen ja tälle uskoi hän tainnoksissa olevan nuorukaisen.
Ei nyt tullut Liinan luettelemisesta mitään. Hän ja rouva Renner koettivat kaikin tavoin saada nuorukaista virkeämään.
Semmoista huolta kuin äiti ja tytär tässä osoittivat orvolle, ei ollut kukaan ennen osoittanut.
Hän oli kannettu kyökkikamariin; siellä oli hänelle vuode laitettu ja siinä, ihan outojen hoidettavana, makasi nyt Varpulan Laurin ottopoika.