Kaksi päivää oli Fersen tällä matkalla. Jo vapisi Martta. Mutta kolmannella päivällä tuli Fersen takasin iloisena ja terveenä, ainoatakaan miestä omistaan kadottamatta. Hänellä oli muassaan vanki ja tämän kertomuksista ymmärsi Martta, että onnensa rauhalliset päivät olivat lopussa.
Jo muutaman päivän kuluttua, jona Venäläisten sotajoukot ehtimiseen ahdistivat Ruotsalaisia, alkoivat sodan veriset raivottaret levetä ympäri onnettomassa maakunnassa. Ampumisen paukkeet osoittivat paikat, missä he asuivat, palaneet kylät, missä he olivat käyneet, leivättömät perheet ja surmatut ihmiset heidän kohteliaisuuttaan. Yleinen oli valitus. Kova oli aika käsissä.
Päivä päivältä samosi vihollisia onnettomaan maakuntaan. Maalais-asukkaat panivat kokoon, mitä parasta heillä oli ja hakivat turvansa vähäisessä kaupungissa. Marienburgissa otettiin ystävällisesti vastaan, ketä sinne vaan tuli; mutta yhä enemmän eneni turvan hakioita, jotta vihdoin kaupungissa kaikki huoneet olivat niin väkeä täynnä, että itsensä kirkonkin ovet olivat onnettomille pakolaisille au'aistavat.
Provasti perheenensä oli Akselin kanssa muuttanut linnaan, silla Martta ei tahtonut miehestään luopua ja provastin mielestä oli linna lujempi kun asunnot kaupungissa.
Martta ei pelännyt. Hän oli uroon puoliso. Hän puhui lohdutuksen sanoja pelkääville; nälästyneille vei hän ruokaa; hän oli valittavaisille suloinen enkeli. Kun oli työläs päivä loppunut, kokoontui pere kuten ennenkin. Päivin oli heillä kullakin paljon tekemistä, semminkin Akselilla, jonka lomahetket nyt olivat varsin tiukassa ja harvat.
Eräänä rajuisena yönä osoitti taivaan rannalla nouseva savu ja tuli, että viholliset lähestymistään lähenivät Marienburgia. Majori Fersen, joka Oxenstjernan kanssa oli tiedustelemassa vihollisia, tuli aamupuoleen yötä takasin linnaan, tiedolla että Salawikin, Litrowin ja Bojamilin paikkakunnat paraikaa paloivat ja että vihollisten lukemattomat joukot tuskin olivat peninkulmaa etempänä Marienburgista.
Kun aamu aurinko rupesi koittamaan, näkivät ihmiset, jotka tornissa olivat vartioitsemassa, lukemattomia vihollislaumoja kaupunkia kohden marssivan. Linna oli jotensakin hyvästi varustettu ja lujat tykit seisoivat valleilla valmiina. Kauan ei heidän tarvinnut työttä olla. Kun viholliset tulivat linnaa niin liki, että kuulat muuriin ehti, alkoi ampuminen ja kerran alettua, ei se niin pian loppunut.
Iltapuoleen antoi tornin vartia tiedon että parlamentääri lähestyi. Översti Wrangel ei häntä linnaan laskenut, vaan pani upsierin tiedustelemaan, mitä vihollisilla oli sanomista.
Parlamenttääri vaati kenraali Scheremetewin nimessä Ruotsalaisten antautumaan, taihikka valmistaimaan rynnistystä vastustamaan. "Veri, joka tässä rynnistössä vuodatetaan," niin lopetti upsieri puheensa, "on kerran kantava teidän päällenne."
"Sanokaa kenraali Scheremetewille, että hän on tervetullut linnaa ottamaan, jos hän tahtoo onneansa koettaa," oli päällikön uljas vastaus.