"Minun velvollisuuteni," sanoi Pietari, joka ihastui Martan viimeisistä sanoista, "vie minulta tyyni ajan. Minun tulee huolta pitää siitä, että poissa ollessamme täällä kaikki on rauhallista; myöskin uudesta tulevina aikoina kukoistavasta pääkaupungistani on minulla huolta pitäminen. Loput aikani vie sotamietinnöt ja sisälliset maan asiat. Minua kaivataan joka paikassa; mutta täällä, Martta, sinua vielä enemmän kaivataan kun minua. Ole kumminkin lohdutettu. Ystävillesi ei täällä tapahdu mitään pahaa, vaikka eivät pitkään aikaan saa nähdä sinua. Jää hyvästi nyt. Jumala varjelkoon sinua huomiseksi."
Näin puhui keisari ylön hellästi, mutta Martta tunsi nyt sydämessään kummallisen tunnon. Keisari suuteli häntä otsalle ja silitti hänen kullan keltaisia hivuksiaan niinkuin tapansa oli ja vetäysi työkamariinsa. Siellä odottivat häntä jo monet ruhtinaat, jotka olivat tulleet keisarin käskyjä tiedustelemaan.
Seuraavana aamuna, kun aurinko ensi säteellään kultasi Iivanin kirkontornin, lensivät komeat vaunut, joita isot kauniit mustat hevoiset veti, Moskovan katuja pitkin etelään päin. Vaunuissa istui Pietari ja Martta. Jälessä seurasi keisarin joukko. Kaikki tekivät nyt kiiruutta Pultavaa kohden, jossa kohtalo niin kummallisesti oli toteuttava keisarin aavistuksia.
XII.
Pultavan tappelu.
Leirissänsä lepäsi kuningas Kaarle kahdestoista Pultava kaupungin edustalla. Ensipäivänä Toukokuuta oli hän ruvennut kaupunkia piirittämään. Piiritystyö kävi huonosti sillä Ruotsalaisilta puuttui ruutia ja kuulia, jotta heidän täytyi käydä useinkin noukkimassa lyijyä, jota Pultavan kaupungista oli ammuttu, sitä uudestansa lähettääkseen vihollisiansa vastaan. Siihen lisäksi olivat Venäjän sotajoukot lähestyneet kaupungille avuksi. Keisari Pietari näki nyt vihdoin hetken tulleeksi, jona jos milloinkaan taitaisi voittaa Kaarlen. Mutta hän ei nyt, kuten ennen Narvan luona, tahtonut panna kaikki onnen nojaan. Hän vartoi hetkeä, joka hänelle oli vähimmällä vaivalla antava vihollisensa. Hän vetäysi samalle rannalle Worsklan jokea, missä Ruotsalaiset seisoivat. Hän pääsi sinne onnellisesti; ja nyt päätti Pietari, jos siksi tulisi, uskaltaa kenttätappelun. Koko Kesäkuun marssivat Venäläiset edes-takasin, mainitun joen rannoilla rakentaen valleja ja pattereita, kunnes vihdoin päivä lähestyi, jona pohjan valtaiset hallitsiat sattuivat yhteen.
Pietarilla oli ilma ollut kaunis matkustaa Moskovasta. Leirissään, noin kahden tunnin matkaa Pultavasta, lepäsi hän vaivoistansa. Itse nähtiin hän sitte pääkenraalina joka paikassa valvoen, että kaikki oli kuten olla piti. Väkeä oli häneltä ylön hirmuisesti kaatunut siltaa laittaessa Worsklan joen yli, mutta siitä ei Pietari pitänyt sanottavasti. Hän tiesi, ettei hän suuritta vahingoitta taitanut voittaa sitä, joka tähän asti oli häntä ylönkatsonut. Hän tiesi että Kaarlen tie kulki Moskovaan ja hän ymmärsi hetkien tärkeyttä. Ratsureitaan oli Pietari asettanut kahden metsistön väliin kentälle; mutta metsistöt, jota ankarat tykistöt puollustivat, olivat hänen jalkaväkeänsä täynnä.
25 päivänä Kesäkuuta marssi Ruotsalainen sotajoukko leiristään tarjoten tappelua Venäläisille. Pietari ei huolinut tästä; hän odotti nimipäiväänsä, johon oli ainoastaan neljä päivää. Ruotsalaisten täytyi vetäytyä takasin leiriinsä, missä heillä oli puutos kaikista. Mutta uljaana ratsasti Pietari antamaan kenraaleilleen käskyjä ja kiihottamaan väkeänsä. Usein nähtiin Martta hänen vieressänsä.
Kaarle tuskaantui. Aika meni häneltä hukkaan, kun sitä vastoin puute yhä tuntuvammasti kohtasi omiansa. Hän päätti karata Venäläisten päälle ja tappelu päiväksi määrättiin 28 päivä Kesäkuuta 1709.
Tämä päivä alkoi. Rehnskjöld Ruotsalaisten puolella oli pääkenraali. Kuningas, joka edellisessä tappelussa oli saanut haavan jalkaansa, antoi kantaa itseänsä sotilaiden luo. Iltahämärästä olivat nämä seisoneet määrätyillä paikoillaan. —