He ovat vaan kahden kamarissa. Sairaan silmät, jotka väliin kääntyvät oveen päin, näyttää että hän kaipaa jonkun kolmannen.
"Missä on Tahvana, missä on minun poikani" valitti sairas. Jo useita kertoja oli hän tämän kysymyksensä kertonut. Yön tullessa oli sairaan tila huononnut ja halu poikaansa samassa määrässä enennyt. Vihdoin loppuivat hänen voimansa, hän ei enää jaksanut kysyä. Hän kääntyi kasvot seinäänpäin, ikäänkuin olisi hän unta toivonut. Tyttärensä lohdutuksia hän ei kuullut; hän ei ainakaan ollut kuulevinansa niitä. Vireä valkea paloi takassa, sen valossa, käsitöitään tehden, istui tyttö, nyt siirtyneenä sairaan vuoteen viereen. Ulkona oli ilma kolkko. Tuuli, joka päivällä oli vähän rauhallisempi, oli taasen ruvennut uudella vauhdilla puhaltamaan. Metsän hiljainen kohina kuului tupaan ja sairaan hiljaiset valitukset yhdistyivät sen kanssa. Saranoillaan huokaili ovi tuulen käsissä. Valkea takassa leimahti korkeammalle, kuin tuuli oven raoista pääsi sitä lietsomaan. Tyttö vapisi pelosta, hän tunsi voimattomuutensa tässä. Ilta oli jo muuttunut yöksi kun viimein tunnettu ääni kuului oven takana ja odotettu poika astui huoneeseen.
"Sinä olet kauvan viipynyt, Tahvana! vaikka tiedät minun yksinäni valvovan sairaan äitimme vieressä" — sanoi tyttö nuhtelevaisella äänellä.
"Mutta juuri sairaan äitimme tähden olen minä viipynyt" vastasi Tahvana ja laski tätä sanoessaan sisarensa syliin kopsan. "Siinä on äidille ruokaa. Olisin tosin jo ennen ehtinyt kotia; ellei olisi minulta ruuan hakemisessa kulunut kaksi tuntia. Sinä tunnet, sisareni, hovi-herran; minun täytyi tehdä päivätyöni, ennenkuin pääsin vapaaksi."
"Oh! hyvin tunnen minä sen herran. Hän ei nimeksikään tiedä armahtavaisuudesta. Jos äiti kuolisi, josta Jumala meitä varjelkoon, ja sinä pyytäisit hetkeksi päästä hänelle viimeiset jäähyväiset sanomaan, nauraisi herra vaan sinun surullesi. Häneltä emme taida mitään odottaa."
"Olisin kumminkin" — jatkoi Tahvana — "ennen ehtinyt tänne, ellei herra olisi pannut minua viemään tuolle katolispapille lihaa, viinaa, voita ja muuta herkkua. Hän on huonossa tilassa" — matki Tahvana hoviherran käskyjä — "hän tarvitsee mitä vaan ikinä taitaa saada, tämä kunnian arvoisa pappi! Sota on hirmuisesti rasittanut häntä. Minä tiedän sinun kyllä ymmärtävän kuinka pyhä hän on. Vie siis ruoka hänelle, ynnä terveisiä minulta."
"Veli raukka!" lausui sisar hellällä äänellä — "tässä kovassa ilmassa olet sinä kulkenut koko penikulman. Sinä olet väsynyt. Mutta miten on, etkö sinä ole hyvässä sovinnossa katolispapin kanssa? Hän sanotaan kumminkin hyväksi mieheksi."
"Ystävyyteni ei ole suuri häntä kohtaan," vastasi Tahvana, "mutta hän on kumminkin minun rippi-isäni ja semmoisena tulee minun häntä kunnioittaa. Minä satuin näkemään, miten hän kohtasi Antreasta kun tämä lankesi ja rikkoi viinapullon ja silloin loppui ystävyyteni. Pappi löi häntä hirmuisesti ja se oli pahasti tehty, sillä tapaturma saattaa jokaiselle tapahtua. Älkäämme siis enää puhuko hänestä." — Kyynele putosi Tahvanan silmästä kuumana sisaren otsalle, joka oli päänsä painanut veljen rintaa vastaan.
"Mutta miten äiti voi?" kysyi nuorukainen äkkiä, kun olisi hän vasta nyt muistanut sairasta.
"Minä pelkään, ettei hän ikänä nouse vuoteeltaan," vastasi hirmuisesti kaunis tyttö. "Hän on koko päivän kysellyt sinua. Iltapuoleen päivää lisäysi hänen kuumeensa, hengenveto alkoi käydä raskaammasti ja puhe samassa työläämmästi. Hän on nähtävästi entisestä huononnut. Nyt nukkuu hän. Suokoon Jumala, että tämä uni virvoittaisi häntä. Istu vuoteen viereen, kunnes olen laittanut sinulle vähän illallista."