«Niissä matoa ole«, lisäsi Maria suruisesti hymyillen. «Kiitoksia, herra parooni, terve tultua Turkuun!«
«Onnea, ikuista onnea toivotan minä sydämestäni! Nyt saattanen myöskin toivoa, että teidän elämänne … vaan te muistanette sanojani, koska mielessänne vielä näkyy olevan juhannusaatto-illan tapaukset Harmaalassa —«. Ja parooni istuikse naisten viereen ruohosohvalle.
«Mitä uutta, parooni? Kaikkiko entisellään: järvi kaunis, kukat ihanat?« kysyi majuri, kun vihdoin hänelle annettiin puheen vuoroa.
«Kaikki entisellään… Se vaan uutisena on meidän paikkakunnalta, että siellä viime viikolla tapahtui hirmuinen rikos, joka on kamalasti kauhistuttanut kaikkia. Lienette tekin tunteneet Kärmälän isännän. Hän sai elämälleen surkean lopun. Kymmenen kuolettavaista haavaa on hänet surmannut«.
Naiset kauhistuivat. «Ja kuka on murhaaja?« kysyi Maria; vaan Anna vaaleni.
«Kyösti!« sanoi hän hiljaa.
«Johanneksen veli! Suuri Jumala! Johanneksen veli«, — huusi Maria.
«Sen pahemmin, lienee teidän aavistuksenne oikea. Minä en olisi tahtonut sitä sanoa«, vastasi parooni Klaus.
«Miten murha tapahtui?« kysyi majuri liikutettuna.
«Niin, miten se tapahtui, se on kysymys, johon ei kukaan osaa vastata. Te tiedätte, että Kyösti on ollut kiini ennen murhayrityksestä, vaikka hän silloin todistajain puutteessa päästettiin irti. Luullaan nyt varmaan, että Kärmälä toivoi saavansa periä vääpelin ja houkutteli Kyöstin häntä surmaamaan, mutta että joku eripuraisuus Kärmälän ja Kyöstin välillä on syntynyt, kun ei Kyösti onnistunut, ja että tuo eripuraisuus on saanut Kyöstin kostamaan. Kärmälä oli tunnettu varsin ahneeksi ja saituriksi, ja se on kaikkein ihmeellisintä tässä, että vääpeli, Kärmälän serkku, nyt perii hänen, kun kuusi vuotta takaperin hänen vanhin ja tänä kevännä nuorin tyttärensä — ainoat lapsensa — kuolivat. Varmuutta, että Kyösti on tehnyt surman, ei saatu, mutta kumminkin on se luulo yleinen, semminkin kun ei Kyöstiä sitten kevään ole missään nähty«. —