Onneton nuorukainen!
Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui hänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi ajatellen: «Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni, milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani«. Kirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä nuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: «Silloin, kun on alus elämän myrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta«.
VIII.
Tietoja entisestä tuttavasta.
Mutta meidän on jättäminen nuori sankarimme hellän hoitajansa huostaan, missä hän on työtänsä suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme nähneet, minne hänen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on se hänet vienyt. Mutta ennenkuin häntä taasen käymme tapaamaan, on meidän kääntäminen silmämme toisaanne.
Keitä ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun Linnakatua kauniina kesäpäivänä? He ovat upseeripukuun puetut. Heidän käytöksestään näkee, että he ovat ylhäistä sukua.
He kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella äänellä. Toinen heistä on innostunut, ja kun hän innostuneena puhuu, hymyilee aina väliin toinen.
Innostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyiliä, on kapteini. He ovat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist.
«Sano mitä sanot«, kuulemme luutnantin sanovan; «hän on kumminkin kauniin Turussa; hänen silmänsä ovat kauniimmat koko Suomessa; hänen huultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa».
Kapteini ei enää hymyillyt, Hän katseli surullisesti veljeään. «Sinä olet rakastunut. Veli raukka, minä pidän sinua onnettomana!«