Kuljimme eteenpäin iloisesti ajattelemattakaan väsymystä. Pitkät tomuiset tiet, okaiset viidakkopolut, kahlattavat joet, kuumuus, jano ja väsymys eivät tuntuneet miltään. Edessämme olivat kansallisen vapauden häikäisevä mahdollisuus, henkilökohtainen onni ja yhteinen varallisuus, kaikki seikkoja, jotka jollakin tavoin aiheutuisivat tuolta vapaasta tasavallasta tulleiden ystävällisten valkoisten miesten sekautumisesta asiaan. Kukaan ei enää ajatellutkaan mahdollista onnistumattomuutta. Nuo valkoiset vapauttajat olivat kuin jumalat, jotka olivat laskeutuneet odottamatta ja niin taipuvaisina auttamaan, ettei sitä oltu osattu toivoakaan, jostakin tuntemattomasta avaruuden valtakunnasta juuri oikeaan aikaan. Koska olin englantilainen, jotka heidän mielestään olivat jonkunlaisia noiden ylistettyjen amerikkalaisten kokoserkkuja, jouduin suurten huomionosoitusten ja ylistysten esineeksi. Se ei ollut kumminkaan mitään verrattuna siihen, joka seurasi, kun saavuimme omien tumabongilaisten joukkojemme näkyviin. Kapteeni Hemingway seisoi miestensä sivulla ja hänen rehelliset vanhat kasvonsa loistivat onnesta, mikä ilmaisi, että kysymys: oliko hän kuullut hyviä uutisia, oli tarpeeton.

Eikä siinä todella ollutkaan aikaa kysellä mitään keltään. Tullessamme näkyviin ilmaisin viittauksin, että tuo puhtaaseen khakiunivormuun pukeutunut mies oli amerikkalainen, ja heti puhkesivat sekä upseerit että miehet oikein myrskyisiin ylistyshuutoihin. Uudestaan ja aina vain uudestaan kajahti tuo myrskyisä "Eläköön!", jolla tarkoitettiin sekä amerikkalaisia yleensä että kapteenia itseään ja filippiiniläistä armeijaa — huuto, joka näytti kohoavan jokaisen miehen sydämestä, vaimentaen tykkien kaukaisen jyrinänkin.

Hän seisoi siinä paljain päin odottaen, kunnes huudot hiljenivät. Sitten hän kiitteli heitä muutamin sanoin ja huomattavalla mielenliikutuksella, jonka jälkeen me taasen hurrasimme.

Sitten hänen katseensa sattui Luiziin, joka seisoi varpaisillaan vieressäni heiluttaen vanhaa rikkinäistä hattuaan miekkansa nenässä ja kiekuen kuin nuori kukko, ja hänen kasvoilleen ilmestyi kieltämätön hämmästyksen ja ilon ilme.

"Luiz! Olette siis vielä hengissä?" huusi hän.

Poika juoksi esille ottaakseen vastaan hänen onnentoivotuksensa ja tohtori Valdezin ja vanhojen toveriensa iloiset tervehdykset. Sitten hän kertoi pelastuksestaan sellaisella tavalla, että me kolme vihollista jouduimme vielä kerran suurten ylistysten esineiksi. Mutta kapteenin silmissä oli kumminkin sellainen ilme, joka pani minut ymmärtämään, että hän tiesi asiasta enemmän kuin hän halusi sanoakaan. Tällä ilon hetkellä ei hän kumminkaan halunnut ruveta meitä moittimaan.

Toivon, että voisin lopettaa kertomukseni tähän, jolloin kaikki olimme kokoutuneet tuon rakastettavan vanhuksen ympärille puristamaan hänen kättään ja onnittelemaan häntä. Hänen ylpeytensä kansalaistensa menestyksestä oli ilmeinen ja hänen onnentoivotuksensa uusille tovereilleen vilpittömät ja epäröimättä sanotut. Nämä viimeksi mainitutkin olivat hyvin sydämelliset ja ystävälliset, eikä missään voitu huomata tulevien onnettomuuksien, kateuden tai erimielisyyden merkkiäkään. Vanha Livingstonkin unhotti murinansa, ollen yhtä toivorikas kuin muutkin. Englantilaiset, amerikkalaiset, filippiiniläiset, malaijit ja siamilaiset — viisi eri kansallisuutta — oli edustettu tässä joukossa, ja kaikkia näytti sitovan yhteen veljeyden ja suopeuden side.

XXII.

PILVIÄ KOKOUTUU.

"Hyve muuttuu paheeksi, jos sitä käytetään väärin."