"Ei, tohtori. Te olette liian hyvä lainattavaksi, luullakseni", sanoi kapteeni ystävällisesti. "He tarvitsevat teitä täällä. Mutta minun on turha mainitakaan, miten iloinen olisin, jos vain saisin teidät mukaani."
"Kiitoksia, kapteeni!" Tuon pienen miehen silmissä oli todellista myötätuntoa, kun hän puristi ystävänsä kättä. "Haluaisin mielelläni tulla kanssanne, mutta ellei se käy päinsä, niin ettekö halua ottaa Luizia ja noita jäljellä olevia — voi, miten heidän joukkonsa on jo supistunutkin pieneksi — noista viidestäkolmatta mukaanne?"
"En! Kenraali on jo määrännyt nuorelle Luizille erikoisen tehtävän, johon hän on oikeutettu isänsä poikana, ja haluaa pitää hänet esikunnassaan. Mutta luullakseni en tarvitsekaan mitään suojelusvartiota, herra tohtori", sanoi hän iloisesti. "En lähde tästä millekään seikkailuretkelle vihollisen leiriin, vaan erään omamme päälliköksi. Nyt, pojat, on teidän jouduttava. Anna minulle kenraalinvaltakirjani, Williams, ja tule mukaani auttamaan minua sen selittämisessä seuraajalleni. Taitoni tagalogin kielessä on hieman vaillinainen vielä ja — pyydän teiltä anteeksi, herra tohtori — muutamat kansalaisenne ovat yhtä paksupäisiä kuin ennenkin."
"Muistakaa heidän kouluutustaan, herra kapteeni", sanoi tohtori surullisesti ja kapteeni nyökäytti päätään.
"Viis siitä! Olkoon nyt opetus ollut millaista tahansa, on se kumminkin kyennyt luomaan muutamia oikein kunnon miehiä, Valdez", sanoi kapteeni lämpimästi. "Toivokaamme, että löydämme sellaisia useampia tuolla uudessa paikassa."
Mutta ei kulunut kauan, ennenkuin aloin olla tuosta asiasta aivan toista mieltä. Tullessamme tuohon uuteen paikkaan ei syrjäytetty komentava upseeri koettanut ollenkaan peittääkään mielipahaansa, että muukalainen oli tunkenut hänet tieltään, ja jokainen joukkoon kuuluva mies, hänestä itsestään viimeksi otettuun rekryyttiin asti, tervehti uutta johtajaa niin kylmästi ja töykeästi kuin suinkin vain voi.
Kapteeni ei näyttänyt kumminkaan välittävän siitä juuri ollenkaan. Hän ei halunnut tavoitella alaistensa suosiota, vaan kouluttaa heistä kunnollisia sotamiehiä, huomaten kumminkin pian, että siihen tarvittiin sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Viimeinen päällikkö oli ollut komeileva sotilas, mutta huono pitämään miehiään kurissa, ja hänen alipäällikkönsä olivat vieläkin veltompia, vaikkakaan eivät yhtä komeilevia. Vartiopaikka oli merkityksellinen, koska siitä voitiin pitää silmällä erästä Manillaan johtavaa päätietä. Asuntoina oli erään palmuistutuksen vieressä sijaitsevia ohutseinäisiä majoja, jotka oli rakennettu erään Pasigin sivujoen rannalle.
Uuden päällikön ensimmäinen määräys oli välttämätön, mutta hyvin suututtava. Kaikki miehistömme majojen läheisyydessä olevat kookospalmut ja muut puut oli hakattava poikki, sillä vihollinen voi niiden turvissa huomaamatta lähestyä paikkaa, ja sitäpaitsi estivät ne meitä näkemästä kokonaan kaupungista johtavan tien. Tuntui hyvin kummalliselta, että viimeinen päällikkö oli antanut niiden olla pystyssä, sillä ne olivat alituisena vaarana paikan puolustuskelpoisuudelle.
Suureksi ihmeeksemme kuuntelivat sekä upseerit että sotamiehet määräystä hyvin vastenmielisesti. Sitä toteltiin kyllä, mutta hyvin vihaisesti ja vastahakoisesti, emmekä voineet olla kuulematta sen aiheuttamaa murinaa. Puut olivat aina olleet siinä; miksi ne siis nyt oli hakattava pois? Vihollinen ei ollut käyttänyt niitä milloinkaan ennenkään hyödykseen; miksi siis luultiin, että se nyt muuttaisi mieltään? Miksi hyvät hedelmäpuut tuhottiin?
"Teillä on niitä kyllä tarpeeksi jälleen sadan vuoden kuluttua, te kirotut murisevat tolvanat!" jyrisi vanha Livingston omituisella kielisekasotkullaan, jota he eivät luullakseni ymmärtäneet juuri ollenkaan. "Ja lukuunottamatta pähkinöitä on teillä enemmän rehua kuin syödäkään jaksatte. Voidaksenne puhua vastoinkäymisistä, on teidän ensin oltava mukana jossakin haaksirikossa tahi kuukausimääriä päiväntasaajan tyvenessä. Toivon, että saisin teidät mukaani merelle, poikaseni."