— Mutta pappiraukat menettäisivät tulonsa ja asemansa.
— Siinäpä se. Taas tulemme siihen perusvirheeseen.
— Tiedättekö, tämä ulkokultaisuus on jotain nerokasta, ylisteli Karma. Minä uskoin siihen melkein vuoden tänne tultuani. Kun kuulin julkisia puheita, luin kiertäviä viestejä ja näin yleensä vain ulkokuoren, niin minä ajattelin, että täälläpä on miesten ja naisten suhteissa ankara järjestys, tämäpä on ankarasti yksiavioinen maa. Minä luin esimerkiksi hätähuudon "Eräs oikotie avioeron saantiin", jossa kiivailtiin sitä vastaan, että toisiinsa työlästyneet aviopuolisot olivat kaikkien luonnollisten ja kunniallisten keinojen puuttuessa lopulta keksineet erään suunnattoman vaivaloisen, mutta samalla huvittavan salatien avioeroon. He nim. antavat jollekin papille lahjoja, pyytävät että tämä nuhteleisi heitä eripuraisuudesta julkisesti. Ja kun tämä julkinen nuhde viedään oikeudelle, niin saadaan pitkien mutkien perästä avioero. Onpa täällä avioero ja aviollinen uskottomuus harvinaista, ajattelin minä, kun tuota luin. Luulin, että Borealiassa olivat tavat puhtaat. Mutta jos aviomies — tai -vaimo — vakavasti pyrki eroon, niin sehän myönnettiin. Emmehän havainneet mitään hyötyä siitä, että ihmisiä naitetaan ja pidetään naimisissa pakolla.
Mutta täällä! — Muuan heittiö levitti täällä sellaista oppia, että piti järjestää aviosuhde vapaammaksi. Oh, kuinka häntä vastaan jyristiin "kotien pyhyyden" ja "terveen yhteiskunnallisen elämän" puolesta. Julkinen mielipide suorastaan myrskysi.
Ja ajatelkaa! Minä uskoin tähän! Eikö se ole suurenmoista, nerokasta! Maassa, jossa avioeroja tapahtuu tukuttain joka päivä, avioeroja, joista ei puhuta papille eikä tuomioistuimelle, maassa, jossa moniavioisuutta pidetään yksityisessä keskustelussa luonnollisena ja yleisenä tosiasiana! Maassa, jossa naiset metsästävät "lemmen mitat" täyttäviä miehiä — — —.
— Ja entäs oikeuslaitoksen ulkokultaisuus? jatkoi vuorostaan Turja. Täällähän on kai vuosituhansia oikeutta jaettu masman höyryssä. Minä en ole tavannut tuomaria, joka ei ole imenyt masmaa. Koko oikeus imee masmaa, käräjäpaikka on ollut masman ja rähinän pesä, elostelun tulisin pätsi. Siksi on käräjäpaikalle meno alkanut vakavampien ihmisten keskuudessa merkitä jotain alentavaa. Mutta mitä sanoivat tuomarit, kun me tahdoimme kieltää masman valmistuksen? — He vastustivat aiettamme — ettei lain pyhyys kärsisi! Outoa — eikö totta!
Onko syytökseni nyt tarpeeksi tarkasti määritelty, neiti Sonja? Miksi
Te ette puolustaudu?
— Täällä Ekvatoriassa kuuluu talon emännän velvollisuuksiin jäädä keskustelussa alakynteen, nauroi Sonja.
— Siis pikkuseikkoihin saakka kieroilua, jatkoi Turja armahtamatta. Ja loppuun saakka! Kuolemaan saakka! Kun ihminen elää täällä, parjaa ja jäytää hänen elämäänsä tavallisesti ympäristö. Mutta kun hän kuolee, rientävät kaikki vihamiehetkin palvomaan tuota kuollutta möhkälettä, ruumista, ikäänkuin pelkäisivät he, että se menee Elämän Herralle antamaan ilmi heidän tyhmyyksiään. Kun joku todellinen mestari elää täällä, joku jumalallinen ihminen, joka tekee suuren työn, niin harvat hänen elämäntyöstänsä välittävät. Mutta kun hän kuolee, niin hänen hengetöntä ruumistansa palvotaan. Minä näen sinne kiiruhtavan miehiä ja naisia, jotka eivät tunne hituistakaan sitä voimaa mikä on hänen elävästä olemuksestansa säteillyt, mutta ruumiin ääreen he kiiruhtavat. Eikö tämä ole vapisuttavan outoa? Onko se symboli, enne? Kuoleman, kuolleen massan palvonta peloittaa minua, se on elämän kieltämistä, Merkitseekö se ihmiskunnan loppua? Kaiken loppua?
— Muuan filosoofimme, lausui Taitsa, onkin sanonut: "Koska on mitään jumalaa havaittu kaikkien mieleiseksi? Tavallinen meno on hirttää, tappaa, ristiinnaulita jumalanne, kirota ja tallata heidät tylsien kavioittenne alle vuosisadaksi, tai pariksi, kunnes keksitte heidän olevan jumalia — ja sitte rupeatte heistä kiljumaan, yhä kovin pitkäkorvaiseen tapaan."