— Sepä vahinko. Olisimme voineet kotiin tultuamme vapauttaa sen, joka olisi minua ymmärtänyt.
Kas, silloin laukesi yhden miehen kielen kanta ja hän vastasi samalla kielellä. Mutta tuskin hän oli lauseensa lopettanut, kun hän keikahti maahan päällikkönsä korvatillikasta. Se oli tapahtunut nopeasti kuin salaman isku ja seuraavassa tuokiossa lauleli päällikkö taas entisellä paikallaan metsään katsellen.
— Tämäpä on kovin tulista ja ylpeätä poikaa tämä mies, lausui Turja kääntäen hänet tavallista lujemmalla otteella päin ja tarkastaen häntä. Hän hämmästyi miehen piirteet nähtyään. Vaikka hän puri hammasta Turjan rautakouran tuottamasta kivusta, olivat hänen piirteensä sittenkin omituisen hennot, aivan kuin naiselliset. Nuori hän oli kaikesta päättäen. Turja taputti häntä olalle: — Luulen, että me joskus vielä sovimme keskenämme oikein hyvin.
Vangit hymyilivät omituisen salaperäisesti.
Turja kehoitti vankeja ottamaan pyyntiverkkonsa mukaan, ilmoittaen että he saattavat sitä vastaisuudessa tarvita. Heille ei aiota mitään pahaa, he saavat olla vain pohjoisesta tulleen Borealian kansan vieraina ja myöhemmin saavat he taasen valita tiensä itse.
Jorma nouti puuhun jääneet lassot.
Lähdettiin kohti uutta Borealiaa. Metsästäjien päällikkö jurotteli ja kulki miten sattui, kenestäkään välittämättä. Hän pysähtyi, tuijotteli puiden latvoihin, juoksi metsään jonkun matkaa, kunnes sai Jorman mörähtämään, palasi ja nauroi Jormalle pilkallisesti. Turja näki, että Jorman oli vaikea hillitä itseänsä antamasta, niinkuin hän tapasi sanoa, "pöksyille tuota poikavekaraa".
Mutta sitte väsyikin "vekara" kujeisiin ja komensi miehensä kantamaan itseänsä. Matka alkoi joutua. Niin tuli Turja kotiin tältä pieneltä seikkailulta tietämättä että tämä matka oli merkitsevä hänelle yksityisesti enemmän kuin sadat matkat — ja oikeastaan enemmän kuin lumi, jää ja pakkanen, enemmän kuin Avaruuden Hirviö — — —.
Taitsa oli palannut, mukanaan Ekvatorian hallituksen ehdot. Esikuntansa läsnäollessa Turja ne luki. Ne sisälsivät:
1) Ankarat verot.