Kun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä käski häntä ompelutyöhön, alkoi hän itkeä. "Miksi itket?" kysyi isä. Poika oli vaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluisemmin lukisi kuin ompelisi. "No, minä puhun pastorin kanssa", lohdutti isä.
Pastori sanoi: "lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii enemmän kuin Tammisaaressa." Isä mietti asiaa, ja miten hän neuvottelikaan naapurien kanssa, sai hän vähän apua, ja poika lähetettiin Turkuun. Hänet otettiin koetteeksi alimmalle luokalle, jossa hän sai kumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä tarvittiin ahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi kuitenkin onnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta silloin loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi laukku seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää päästä sinne takaisin.
Eräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi häneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa että hän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. "Mitä hullua!" virkkoi pastori; "pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi minun luokseni, niin opetan sinulle latinaa!"
Tuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illoin, jolloin jouti räätälin ammatiltaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella nousi hän tuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut ja käytti ne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin pitkälle, että saattoi mennä Porvooseen lukiolaiseksi.
Hänestä tulikin nyt lukiolainen. Hän luki ja näki nälkää. Isä ja äiti eivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa, josta hän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen piti myöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi siellä leipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän oppinut monta virttä, ja osasi hän muitakin lauluja. Hyviä kylän ihmisiä liikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat mielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Täten sai hän kokoon suuren määrän viljaa, joten hänen ei tarvinnut enää nälkää nähdä. Mutta hänen piti päästä ylioppilaaksikin, ja siihen hänellä ei ollut rahaa. Pitikö hänen nyt uudestaan vielä ruveta räätäliksi?
Elias sai kuulla Hämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin. Hän astuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinalaisista lääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, ja vähitellen tuli hän kelvolliseksi proviisoriksi. Säästettyään kokoon pikku summan matkusti hän Turun yliopistoon ja tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin kahdenkymmenen vuoden iässä.
Nyt ansaitsi hän leipänsä johtamalla pienempien poikain lukemisia. Siinä sivussa täytyi hänen hoitaa omiakin lukujansa. Seitsemän vuoden kuluttua suoritti hän maisteritutkinnot. Silloin oli hänen tiensä maailmassa turvattu.
No sinä, joka luet tätä pikkukertomusta, tahdotko tietää, mikä tuli Sammatin pojasta, joka lukutiellään sai näin paljon kovaa kokea. Minä kerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä, kuin koskaan on Suomessa syntynyt. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija, professori, virsien sepitsijä ja kielentutkija. Eikä siinä kyllä, sillä niiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka etäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo ammoin unohtuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat muistomerkit muinaisajoilta. Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin lahjoitti kansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää ja katsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli maassamme niin köyhää tölliä, ett'ei hänen nimensä siinä olisi ollut tuttu ja rakas; tuskin oli mitään niin etäistä maanosaa, ett'ei hänen kuuluisa kansanlaulukokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty oppineiden miesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin iäkkäänä kuoli, kokoontuivat sekä rikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen hautansa ympärille osoittamaan hänen muistollensa kunnioitusta.
Mitä muuta tahdot vielä tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä, yksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli. Hän ajatteli aina, että muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli paljain jaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin yksinkertainen, että, missä häntä ei tunnettu, käskettiin hänet kyökkiin palvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan ja kansan palvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia yksinäisessä Sammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on sepittänyt monta ytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän autteli salaa monta köyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut yhtään vihamiestä, mutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen mies voi tulla joka pojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta mainetta.
Jos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä ei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja maailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja koivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa; joka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää, suinkaan unohda sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika oli Elias Lönnrot.