Saip' on kantelon käsille,
soiton alle sormiensa;
tuota käänti, tuota väänti,
tuota sormin suoritteli,
eikä soitto soitakkana,
ei ilo iloakkana.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Ei ole tässä nuorisossa
tuon on soiton soittajaista;
joko Pohjola paremmin
saisi soiton soittamahan,
josp' on laitan Pohjolahan."
Siitä vanha Väinämöinen
laittoi soiton Pohjolahan;
soitti pojat Pohjolassa,
soitti pojat jotta piiat,
ei ilo ilolle tunnu,
eikä soitto soitannolle.
Sokea sopesta lausui,
ukko vanha uunin päältä:
"Heretkätte, heittäkätte!
puhki korvani puhuvi,
läpi pääni läylentävi [rasittavi],
viepi viikoksi uneni."
Noin ukko sanoiksi virkki:
"Jos ei soitto Suomen kansan
vasta vaikuta ilolle,
tahi uuvuta unehen,
niin vetehen visko'otte [viskatkaatte],
aaltoihin upottaotte!"
Soitto kielin kerkiävi,
kantelo sanoin kajahui:
"En mie vetehen joua,
alle aaltojen asetu,
ennen soitan suorijalla,
vangun [äännän] vaivan nähnehellä."
Soitto vietihin visusti,
kannettihin kaunihisti,
miehen laatijan kätehen,
pyytänehen polvuksille.
— — —
Vaka vanha Väinämöinen
istuiksen ilokivelle,
hopeaiselle mäelle,
kultaiselle kunnahalle.
Otti soiton sormillensa,
käänsi käyrän polvillensa,
kantelen kätensä alle,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tulkohon jo kuulemahan,
kun ei liene ennen kuullut
iloa iki runojen,
kajahusta kanteloisen!"
Alkoi soittoa somasti;
jo kävi ilo ilolle,
riemu riemulle remahti:
ei ollut sitä metsässä
jalan neljän juoksevata,
koivin koikkelehtavata,
ku ei tullut kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Oravat ojentelihe
lehväseltä lehväselle,
tuohon kärpät kääntelihe,
aioillen asettelihen,
hirvet hyppi kankahilla,
ilvekset piti iloa.