52. Rehellinen poika.
Eräs ruhtinaallinen henkilö käveli kerran vieraassa kaupungissa katua pitkin. Häntä vastaan tuli köyhä poika, joka pyysi almua, koska hänen äitinsä oli kipeä. Ruhtinas sanoi pojalle, että hänellä ei ollut pientä rahaa, vaan ainoastaan suuria kultarahoja, jommoinen olisi ollut pojalle liian suuri lahja. "Hyvä herra", sanoi poika, "antakaa minulle kultaraha; minä käyn sen vaihtamassa ja tuon teille pientä rahaa!" Ruhtinas naurahti, antoi hänelle kultarahan ja sanoi: "Jouduhan pian takaisin ja tuo raha minulle!" Mutta itsekseen ajatteli hän, että poika ei tulisi takaisin, vaan pakenisi kultarahan kanssa tiehensä. Tässä luulossa käveli hän jotenkin kauas edelleen. Mutta poikapa tulikin, toi rahat ja pyysi pientä ropoa. Ruhtinas sanoi: "Sinä lienet kunnon poika. Miksi et pitänyt kultarahaa omanasi?" "Siksi ett'en ole mikään varas", sanoi poika; "äitini ei myöskään varasta, vaan näkee mieluummin nälkää."
Ruhtinas antoi nyt pojalle kaikki nuo vaihdetut rahat ja käski pojan sanomaan äidillensä, että tämä terveeksi tultuansa kävisi hänen luonansa. Äiti tulikin, ja ruhtinas lahjoitti hänelle monta kultarahaa. Mutta pojan otti hän luoksensa, antoi hänelle hyvät vaatteet ja pani hänet käsityöoppiin. Poika oli ahkera ja kunnollinen. Vähitellen tuli hänestä rikas mies ja äitinsä turva.
53. Lapsuuden-aikainen muisto.
1. Eräs mies, joka jo oli miehuutensa iässä, kertoi seuraavan muiston lapsuutensa ajoilta:
Olin vain kolmentoista vuoden ikäinen. Vanhemmiltani olin taas, kuten usein ennen, saanut luvan mennä naapurikylään tervehtimään erästä koulutoveriani. Hän oli, niinkuin minäkin, talonpoikaisten vanhempain lapsi.
Hauskalta tuntui päästä muutamaksi päiväksi tuon toverini seuraan. Meillä oli keskenämme monta viatonta huvitusta, joissa aika kului rattoisasti. Milloin kävimme yhdessä marjoja poimimassa tai kalastelemassa, milloin taas läheisessä havumetsässä leikimme sotilaina tai vierittelimme kiviä pitkin jyrkkää kallionseinää alas ja kuuntelimme siitä syntyvää pauketta. Usein juttelimme myös satuja toisillemme.
Mutta voin sanoa, että pyrin tuohon taloon vieraaksi toisestakin syystä. Toverini koko koti tuntui näet minusta peräti miellyttävältä. En osaa sanoa, mikä sen vaikutti, mutta niin vaan tuntui minusta aina sinne saapuessani, kuin olisin astunut johonkin rauhoitettuun paikkaan, kau'as elämän levottomasta hyörinästä. Ja kuitenkin oli se vaan tavallinen talonpoikaistalo. Huoneet olivat yksinkertaisia, vanhanaikuisilla huonekaluilla varustettuja. Mutta tavallista suurempi järjestys ja siisteys vallitsi niissä. Kaikkialla oli kodikasta, kodin rauhallisuus ja lämpimyys huokui sieltä vastaan.
Isäntä oli jo vanha mies ja vanhan-aikuinen tavoiltaankin. Käytti itse muun muassa vielä pukumallia, jota viime vuosisadan alussa hänen kotiseudullaan käytettiin; muu väki talossa kyllä noudatti nykyaikaisempaa pukumallia. Ukon koko olennossa oli jotakin juhlallista. Harmaat hiukset valuivat hartioille, kasvot ilmaisivat ankaraa vakavuutta, mutta samalla myöskin lempeyttä. Häntä katsellessa muistuivat elävästi mieleen raamatun patriarkat. Sen näköisiä hekin mahtoivat olla.
Emäntä oli hiljainen, lempeä olento. Alituiseen oli hän toimissaan, hyörien sinne tänne, mutta aina tyyneys ja ystävällinen hymy kasvoillaan. — Sitä paitsi oli talossa useampia jo täysikasvaneita poikia ja tyttäriä. Toverini oli nuorin talon lapsista. Mutta tästä väkirikkaudesta huolimatta kävi tuossa talossa kaikki merkillisen tyynesti ja tasaisesti. En koskaan havainnut mitään närkästystä väen kesken, ei koskaan kuulunut nurjaa sanaa, vielä vähemmin törkeätä ja sopimatonta puhetta. Ei milloinkaan puhuttu pahaa naapuritalojen oloista; jos joku vieras sellaista yritti, katkaistiin puhe talonväen puolelta jollakin sovittavalla lauseella. Erityinen Jumalan siunaus näkyi tässä talossa vallitsevan niin perheolojen kuin varallisuudenkin puolesta; sillä talo, vaikk'ei rikas ollutkaan, oli kuitenkin hyvästi toimeen tuleva.