10. Joki ja lähde.
Joki ja lähde väittelivät kerran keskenänsä, kumpi toistansa etevämpi olisi. "Ettäpä kehtaatkin rinnalleni pyrkiä", ärjäsi viimein joki, "etkö huomaa, kuinka olen sinua paljo etevämpi! Minä kuljen ihanien kukkanurmien halki; rannoillani on kauniita ja rikkaita kaupunkeja; alituisesti kulkevat tavaroilla lastatut kauppalaivat minua pitkin; kaikki ylistävät minua; ja minähän merenkin voimassa pidän, sillä ilman minua se kyllä pian kuivuisi. Sinä sitävastoin juokset maan alla piilossa ja tuskin kehtaat minulle silmiäsi näyttää!"
Tästä herjauksesta kävi lähde niin hävyn-alaiseksi, ett'ei enää ollenkaan silmiänsä näyttänyt, vaan asui aina maan alla. Mutta seurauksena tästä oli, että pian koko joki kuivui, se kun sai alkunsa lähteen silmästä. Niinpä joki nyt liian myöhään havaitsi, että oli aivan omaksi turmioksensa lähdettä soimannut.
"Ylpeys käy lankeemuksen edellä."
11. Joki.
Kas, lähde virtaa vuoresta,
luo silmäns taivahalle,
ja lemmenkukat partaalla
suloa lausuu sille.
Se on niin kirkas, loistava,
se kuvaelee taivasta.
Se puroks' sitte muuttuvi,
mi kirkas ompi vielä,
vaan kun sen vesi juoksevi,
se himmentyypi tiellä;
se kukkasia suutelee
ja riemuisena rientelee.
Vaan kun se rientää kauemmas,
se paisuu suuremmaksi,
se tanssii, ollen riemukas,
ja muuttuu raivoisaksi.
Sen aallot kiehuu, pauhaavi,
niin että metsä kaikuvi.
Vaan kun on aikans ryskännyt,
niin hiljaiseksi jääpi;
sen pinta on nyt tyyntynyt,
se mereen häviääpi.
Näin joki syntyy, kuolevi,
niin elämämme virtaavi.