Paitsi näitä ja muita kokemuksellisia tuloksia kommunismista, saattaisi vielä luetella koko jonon sellaisia jotka eivät ole seurauksia kommunismista, vaikka niitä itsepintaisesti tahdotaan kommunismin tiliin merkitä. Vaikeimpana syntinä kirkollisuuden puolelta on kommunistisen liikkeen niskoille sälytetty se erilainen uskonnollinen katsantokanta joka jokaisessa kommunistiliikkeessä on. Mikään niistä nimittäin ei ole taipunut vallitsevien kirkkojen puhdasoppisuuteen, vaan on muodostanut oman uskonnollisen käsityksensä joko jonkun lahkon oppisuunnan mukaan tai itsenäisesti koko kristillisen kirkon ajatuskannasta poikkeavaksi. Siitä johtuvat ne katkerat vihamieliset hyökkäykset joita kommunista liikettä vastaan on aikojen kuluessa tehty ja jotka ovat kristillisessä maailmassa saaneet jonkinlaisen kammon koko kommunismin nimeä vastaan.
Kaikesta tästä huolimatta itse kommunistisessa aatteessa on jotakin niin suurta ylevää, jaloa ja niin paljon ihmisten keskinäistä rakkautta sisältäviä piirteitä että kristillinen kirkko, lukemalla pois sen ensimmäiset olemassaoloajat, ei ole milloinkaan kyennyt sellaista tuskin osottamaan, vielä vähemmin toteuttamaan. Itse kommunismin perusajatus, joka sisältää sen että käsitteet "minun" ja "sinun" väistyvät pois "meidän" tieltä, on niin peräti luonnollinen ja se jokaisen ihmisen sydämmessä herättää suloista vastakaikua että on vaikeata syvemmin ajatellen käsittää, miten ollenkaan kommunismi nimelle on voinut tulla se ruma väritys, jota kirkko sille aina on tahtonut työntää. Jos mikään on sopivainen pohja tulevalle haaveksitulle "tuhatvuotiselle valtakunnalle". niin on se juuri kommunistinen aatos, sillä se on niin puhdas kaikesta siitä mikä huonoksi ihmisluonteessa tunnetaan. Ja jos milloinkaan inhimillinen yhteiskunta omaksuu veljeyden olemuksensa kannattajaksi, niin on kommunismilla ensimmäinen oikeus ja myös välttämättömyys toteutua.
Mutta sittenkin, me emme nyt elä veljeyden aikakaudessa, vaan päinvastoin vihan, itsekkäisyyden ja voitonhimon aikakautena. Ja sellaisena aikakautena saarnat veljeydestä eivät merkitse mitään, ellei samalla muutosta tapahdu niissä olosuhteissa jotka kaikkea veljeyttä vastustavat. Nälkäisen joukon ensimmäisenä ihanteena on nälän tyydyttäminen, veljeyden saarna ei sitä ravitse. Janoovalle on juomaa ensin annettava, ennenkuin hänen ihannepyrkimyksensä voi korkeammalle ulettua. Ivalta tuntuu keskinäisen rakkauden kehoitus ihmispoloisille, joiden henki riippuu siitä että saa yksin syödä tarjona olevan aterian. Tuntehikkainkin silloin menettää tunteensa ja eläimeksi muuttuu. Onko meillä siis oikeutta mitään parannusta saarnata, ennenkuin on mahdollisuudet valmistettu parantumiselle? On varmaankin, mutta vain sillä edellytyksellä että samalla paljastetaan ne välttämättömät edellytykset, joiden kaiken parannuksen edellä pitää käymän.
Sillä vasta sitten ihminen parantua voi, kun yhteiskunta on sen arvoinen että siinä ihmissuku voi parantuneena toimeen tulla.