* * * * *
Kun he aamulla päivän vaietessa heräsivät, ei isää näkynyt missään. Pojat häntä haikailivat, mutta hän oli kadonnut, ja pyhävaatteet hänen mukanaan. Varmaankin oli isäntä mennyt kirkolle.
Niin olikin. Ukko oli ruvennut arvelemaan sitä Jepen kohtaa, että se oli kuitenkin tarpeellinen kappale talossa. Luultavasti olisi hän sen tappanut, jos pojat olisivat hyvin ruvenneet sen puolta pitämään, mutta kun pojat eivät näyttäneet vähintäkään hätäilemisen merkkiä, arveli ukko parhaaksi jättää Jeppe henkiin ja panna se verolle.
Joka ei edes näöltään tunne Härkämäen isäntää, ei ehkä oikein ymmärrä tätä kertomusta. Hän oli niitä miehiä, joita ennen vanhaan kasvoi louhuisilla salomailla. Niitä, jotka ovat luomisen tilaisuudesta kiiruhtaneet pois ennen aikojaan, ja siitä syystä jääneet ilman viimeistä sievistelyä. Sensijaan jäi heihin ainetta sitä runsaammin. Mutta yleensä voi heidän sanoa vahingosta viisastuneen, sillä he eivät ole sittemmin koskaan pitäneet kiirettä.
Ne miehet eivät ole kirjoittaneet ansioluetteloaan korkean kruunun "lanketeille", vaan ovat piirtäneet sen kuokalla ja auralla kivikkomäkiin ja kylmään korpeen. Ovat ehkä arvelleet sen siten säilyvän kauemmin kuin paperilla. Jos itsepäisyys on pahe, niin he ovat maailman pahimpia ihmisiä. Jos se taas on hyve, niin he ovat parhaimpia.
Henkiherran mielestä se oli pahe. Kun hän näki Härkämäen isännän tulevan luoksensa, kiroili hän sydämessään maamme kulkuneuvoja, joiden huonouden tähden hän ei ollut vielä ehtinyt saada uutta piiskaa Kurkijoelta.
"Terveisiä Härkämäestä!"
"Onko sine taas nummero viistoista?"
"Juu, kyllä minä olen siltä numerolta."
"Taas se Jeppe?"