"Ketä sinä sitte olet elättänyt koskaan? Minuako? — Ohoh! — Poika on minun ja minä siitä pidän huolen. Tehdään nyt semmoinen sopimus, että ne neljäkymmentä markkaa jäävät minun hoitooni, ja poika myös. Sitte on avioliittomme siveellisellä pohjalla. Suostutko Kaapro?"
"Pidätkö harjakaiset?"
"Vaikkapa!"
"No, annahan sitte olla! Minä käyn kutsumassa Esa Huttusen ja
Taskis-Villen tänne."
Näin perustettiin uudestaan Kaapro Jääskeläisen perhe-elämä ja sitte sitä myöhemmällä Esan ja Villen kanssa yhä mahtavammaksi rakennettiin.
MATTI JUNTUSEN MATIKAN PYYNTI.
Kertomus koskee nuorenlaista miestä, jonka elämän tehtävä oli saavuttaa parrallensa pituutta siihen määrään, ettei likitienoilla kukaan kykenisi hänen kanssaan siinä suhteessa kilpailemaan. Varovaisella ja huolellisella hoidolla oli hän tässä harrastuksessaan päässyt jotenkin pitkälle — eli toisin sanoen, parta oli päässyt jotenkin pitkäksi. Mustanruskeana ja ylpeän tuuheana ulottui se aina liivien alareunaan.
Sanomattakin arvaa, mitä semmoinen parta vaikutti seudun tyttöjen keskuudessa. Pikimusta kissannahka säkenöi, kun sitä pimeässä sivelee, mutta Matti Juntusen parta synnytti sähköä tyttöväen povissa, iski salamoita heidän sydämiinsä. Miten suloista olisi morsiamena kätkeä nenänipukkansa ja mehevät "huulosensa" tuon parran pehmoisiin laineihin! Kuinka ihanaa sitte vaimona haudata kätensä ja kyntensä sen parran tuuheuteen ja tehdä siinä hävitystyötä, joka oikein murtaisi miehen sydäntä!
Niin ajattelivat tytöt, mutta Matti ajatteli vaan sitä, kuinka saisi partansa vielä pitemmäksi.
Oli pakkas-aamu syystalvella, kierän jään aikana. Matti oli aikonut ravita itseänsä matikoilla, ja päästäkseen sen aikomuksensa perille, oli hän pannut rysän rantaselle. Viisaammin hän olisi tehnyt, jos olisi pannut niitä useamman, mutta hänellä ei ollut muuta kuin yksi. Eikä se asianhaara vaikuta mitään tämän kertomuksen juoksuun. Toista olisi, jos hän olisi itse mennyt rysään, sillä siinä tapauksessa ei hän olisi voinut tulla kokemaan rysäänsä.